~039~

Sabas katseli hetken tätä vampyyrimiestä, joka seisoi hänen edessään. ”Sä tulit tappamaan mut eikö niin?”, hän sanoi lopulta ja vilkaisi yläkertaa. ”Anna mun edes pelastaa siskot ja Angel”, hän pyysi hätääntyneenä ja yski, sillä savu sakeni sakenemistaan. Mies tuijotti tyrmistyneenä poikaa edessään. Sabas olikin rohkeampi mitä hän antoi aina ymmärtää.



”Nyt ymmärsit väärin... Minä en ole tullut tänne tappamaan sinua vaan pelastamaan. Äitisi aavisti, että Talasimsca olisi jäljilläsi ja palkkasi meidät suojelemaan teitä”, Benjamin puhui rauhallisesti vaikka mieskin alkoi jo yskiä savusta. ”Nyt sinun täytyy vain luottaa minuun, Sabas”, mies jatkoi ja katseli apua anovasti tätä puolimerenneitoa silmiin. Poika selvästi puntaroi tilannetta mielessään mutta lopulta hän nyökkäsi. ”Hyvä on”, Sabas kuiskasi ja oli lentää nurin kun mies tarrasi hänen käsi varteensa ja he suorastaan kiisivät ulos.



Benjamin vei heidät hevosten luokse. Opal oli jo karannut liekkejä mutta Kleopatra ja Onix olivat pihassa. ”Nouse ratsaille, meidän täytyy keretä karkuun ennen kuin he tulevat”, mies totesi tiukasti alkaessaan kivuta Onixin selkään. ”Voinko varmasti luottaa sinuun?”, Sabas kysyi yllättäen ja vampyyrimies loi katseensa poikaan. ”Onko sinulla vaihtoehtoja?”, Benjamin totesi olleessaan ratsailla. ’Totta’, Sabas ajatteli itsekkeen ja kipusi taidokkaasti sekä nopeasti Kleopatran selkään.



Benjamin viittasi poikaa seuraamaan ja lähti ratsastamaan oriilla pimenevään yöhön ravia. Sabas ei ollut enää varma yhtään mistään. Hänen mielessään pyöri paljon kysymyksiä vailla vastauksia ja kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta. Aivan kuin kaikki olisi pahaa unta, josta hän pian heräisi.



Poika käänsi Kleopatran ympäri ja katseli palavaa taloa haikeana. Hänen salapoliisileikkinsä ja kostonsa oli maksanut koko hänen perheensä hengen. Nyt hän olisi aivan yksin, aivan kuten hänen esiäitinsä aikoja sitten. ”Sabas!”, Benjamin huusi ja poika katsahti miehen suuntaan, hetken näytti siltä, että poika karauttaisi Kleopatralla karkuun, mutta Sabas antoikin hevosella kannuksia ja ohjasi sen Onixin perään täyttä laukkaa.

He ratsastivat koko yön ympäri ämpäri Appaloosa Plainsissa ja Sabas alkoi jo epäillä, että Benjamin ei koskaan ollutkaan halunnut auttaa häntä. Siinä vaiheessa kun vampyyrimies laskeutui ratsailta ja käski Sabastakin päästämään hevosen vapaaksi, poika oli kaikkea muuta kuin vakuuttunut. Benjamin kumminkin jaksoi rauhallisesti selittää, että hevoset pihassa paljastaisivat heti heidän olinpaikkansa.



Benjamin päästi pojan edeltä sisälle erääseen taloon ja tuli itse perässä. ”Olemme toistaiseksi turvassa. Täällä on joku, joka lähtee kuljettamaan sinua eteenpäin iltapäivästä. Yritämme tehdä kaiken niin, että sinä olet turvassa.”, Benjamin selosti suunnitelmaansa samalla kun käveli pojan ohitse.



”Antoni! Nouse ylös hän on täällä.”, Benjamin sanoi miehelle, joka makasi sohvalla. Kuului epämääräistä kiroamista, johon vampyyrimies tuhahti hiljaa. ”Olet yhtä laiska kuin oli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin”, vampyyri totesi ja katsahti Sabasta, ”Jääkaapissa on ruokaa ja ole kuin kotonasi.”



Antoni haukotteli noustessaan ylös ja venytteli itseään. ”Ja sinä olet yhtä terävä kielinen rakas ystäväni”, Antoni totesi ja nosti laseja paremmin nenälleen seuraten Sabasta, joka meni jääkaapille ja löydettyään jotain juotavaa hän meni istumaan pyödän luokse, tuijottaen ulos selvästi vihaisena. ”Muut lähtivät jo. Vien Sabaksen jo tänään iltapäivästä kohtaamis paikalle”, vaalea mies totesi vampyyrille, joka nyökkäsi haikeana. ”Entä Benny ja Sunil?”, Antoni kysyi varovasti ja Benjamin pudisteli päätänsä.



Antoni nousi ylös ja käveli pöydän luokse. ”Olet helppo maalitaulu siinä, Sabas”, Antoni totesi ja istahti pojan eteen vilkuillen tätä uteliaana. ”Uskomatonta, että viimeinkin saan tavata sinut. Isäsi kirjoitteli minulle paljon sinusta kun olit aivan pieni”, mies alkoi iloisesti puhua ja Sabas mulkaisi tähän vihaisena.



”Aivan sama. Minua ei kiinnosta puhua teille kummallekaan mitään ennen kuin saan jotain selkoa tilanteeseen keitä te olette?”, Sabas ärisi vihaisesti kuin nurkkaan ajettu eläin. Poika alkoi selvästi olla tarpeeksi hermostunut ja ahdistunut. ”Ilmeisesti teillä oli jotain tekemistä vanhempieni kanssa. Ja toinen teistä on Talasimscalainen”, poika sanoi lopulta varautuneena.



Antoni nosti ihastuksesta kulmakarvojaan. ”Mikä ihastuttava päättelykyky”, mies sanoi naurahtaen ja yskäisi lopulta. Olisi aika kertoa Sabakselle asioita. Poika selvästi epäili heitä liikaa luottaakseen heihin vielä pätkääkään. ”Olen Antoni Mannerheim... Entinen Talasimscan laborantti sekä Twinbrookin poliisipäällikkö. Elna, joka seurustelee veljesi, Angelin, kanssa on minun tyttäreni”, Antoni kertoi hitaasti ja rauhallisesti Sabakselle. ”Se kirja?”, Sabas kysyi ja hänen kätensä tärisivät. ”Kyllä, se kertoo minun ja Benjamin pakoretkestä Talasimscasta. Siitä lähtien olemme olleet ystäviä.”



Sabas nousi seisomaan ja käveli hetken edestakaisin. Hän ei voinut uskoa tätä. Kirja oli ollut totta. Silloinhan Benjamin oli Talasimscan entinen koekaniini. ”Istu alas, Sabas”, Benjamin pyysi ja poika istui varovasti miehen viereen. ”Kuinka te tunnette isäni ja äitini?”, Sabas kysyi hetken kulttua silmäillen molempia miehiä. ”Antoni on nykyään MTT:län kirjeenvaihtaja, joten sitä kautta hän tietää isäsi. Minä taas rakastuin aikoinani Bennyn äitiin ja ryöstin silloin Talasimscalta antivampirismin. Minun oli tarkoitus mennä naimisiin Bennyn äidin kanssa... Hänet oli kumminkin keretty tappaa kun pääsin kotiin. Benny oli silloin vasta pari vuotta. Joten kasvatin tytön”, Benjamin kertoi hiljaisena ja katseli Sabasta. ”Eli olen samalla tavalla orpo nyt kuin äitini aikoinaan”, Sabas sanoi surullisena ja piti kyyneleitä sisällään. ”Ei, tytöt ja Angel ovat elossa”, Benjamin totesi hymyillen pienesti.



”Ihanko totta?”, Sabas kysyi ja painoi käden rintakehälleen. Aivan kuin suuri kivi olisi tiputettu pojan rinnan päältä. ”En siis jääkkään ihan yksin. Haluan nähdä heidät”, poika alkoi puhumaan selvästi lievässä shokissa. ”Näet heidät kyllä. Mutta et vielä. Antoni siirtää teidät turvaan tänään ja tapaat sisaruksesi varmasti vielä", Benjamin kertoi pojalle ja katseli tätä hiukan surullisena, sillä hän aavisteli jo mitä poika sanoisi seuraavaksi.



”Mutta isä ja äiti eivät selvinneet... suvun jatkaminen riippuu nyt siis minusta?”, Sabas totesi hiljaa ja katsahti varovasti vampyyriä, joka nyökkäsi raskaasti. ”Jos mä vain olisin antanut asioiden olla... äiti ja isä olisivat elossa”, poika sanoi hiljaa ja puristi käsiänsä nyrkkiin.



Antoni tuli sohvan luokse ja risti kätensä. ”Olen pahoillani vanhempiesi takia, mutta ole iloinen, että kerkesimme viedä sisaruksesi turvaa”, Antoni sanoi surullisena ja mietti selvästi, millaista olisi menettää Elna. ”Totta kai olen”, poika totesi ja nousi pystyyn hieroen nolona päätänsä. ”No... haluasitteko hiukan valaista minullekin tätä pakosuunnitelmaa”, Sabas totesi lopulta hiljaa. Poika tiesi, että hänen olisi nyt pakon edessä yritettävä aikuistua.



”Tietenkin”, Antoni totesi ja katsahti Benjamiin, joka nyökkäsi antaen puhumisluvan parhaalle ystävälleen. ”Eli Elna odottaa meitä iltapäivästä vanhalla varastorakennuksella Estherin ja Estellen kanssa. Angel on harhauttanut Talasimscaa, jotta me saamme teidät pois kaupungista”, Antoni selosti suunnitelmaa, johon Sabas nyökkäili. Mies kertoi yksityiskohtaisesti jokaisen kohdan. ”Ja vielä yksi asia”, Antoni totesi lopuksi, ”Te jäätte aivan omillenne... Ei ole enää MTT:lää eikä muitakaan tukijoukkoja...”



”Mitä oikein tarkoitat?", poika kysyi selvästi huolestuneena. Hän oli ilmeisesti todellakin luottanut siihen, että hänellä olisi tukijoukkoja. ”MTT on tuhottu... Tosin ryhmän omien jäsenten johdosta. Yritämme sillä suojella teitä erilaisia olentoja”, Antoni selitti rauhallisesti Sabakselle. ”Tarkoitatko, että meidän pitää oikeasti pärjätä neljästään?”, Sabas kysyi ääni täristen.



”Kyllä”, mies vastasi ja sulki silmänsä. ”Olen hyvin pahoillani tästä kaikesta, Sabas, mutta jos olette yhteydessä ryhmään olette vaarassa... Mutta toivoisin, että kirjottaisitte kirjat”, mies toivoi hiljaisena. ”Voi ei kirjat!”, poika huudahti muistaessaan isänsä, mummonsa ja isomummonsa kirjat. ”Ei hätää. Sunil lähetti minulle kopiot niistä ja ne on toimitettu turvaan... Samoin kuin joitain muita tavaroita kodistanne”, Antoni kertoi rauhallisesti pojalle, joka nyökkäsi rauhoittuneena. ”Lähdemme kuhan aurinko alkaa laskea, koita levätä vähän”, Antoni kehoitti poikaa ja siirtyi tutkimaan karttoja Benjamin kanssa toiseen huoneeseen.

Ilta alkoi jo painua mailleen kun Benjamin lähti talosta. He tekivät taktisen harhautuksen siitä, että Sabas muka lähti miehen mukaan vaikka oikeasti puoli tuntia myöhemmin Antoni lähti pojan kanssa kohti joen rannan kohtauspaikkaa. Ilta alkoi pikku hiljaa laskeutua Appaloosa Plainssiin.



”Näetkö tuon rakennuksen”, mies totesi ja osoitti jo sammalta kasvavaa pikku tönöä. ”Elna odottaa meitä siellä tyttöjen kanssa”, Antoni lisäsi iloisesti hymyillen Sabakselle. ”Ihanaa näen viimein siskoni, en koskaan tajunnut kuinka tärkeitä he ovat minulle”, poika totesi ja katseli Antonia.



Yht’äkkiä Sabas lähti juoksemaan kohti tönöä sanomatta sanaakaan. ”Sabas!”, Antoni huusi terävästi. ”Tule jo mä haluan nähdä mun siskot!”, poika huusi takaisin ja juoksi kohti taloa. ”Esther! Estelle!”, poika huusi juostessaan kohti vajaa niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.



Kun ovi avautui poika hidasti automaattisesti askeliaan hymyilllen. Hän ei voinut uskoa miten ihanalta tuntuikaan tieto siitä, että hänen molemmat pikku siskonsa olisivat kunnossa.



Sabas pysähtyi kuin seinään kun ovesta ei tullutkaan kukaan tuttu vaan täysin tuntematon tummiin pukeutunut nainen. ”Vihdoinkin tapaamme, Sabas...”, nainen totesi maireasti ja naurahti kevyesti katsellen Antonia, joka juoksi suojaamaan Sabasta.



”Mitä sinä teet täällä... Missä tyttäreni on?!”, Antoni karjaisi ja katseli naista, joka kohotti kulmaansa. ”Samaa voisin kysysä sinulta... Luulin, että kaikki muutkin Dwynit olisivat mukanasi... Tämä on sääli. Etsintämme ei lopukkaan... Toisaalta tyttäresi löytyy helposti”, nainen totesi nauraen ja hän vilkaisi Sabasta, joka seisoi lamaantuneena paikoillaan. ”Antoni, kuka tämä nainen on?”, Sabas kysyi vihaisena siitä tiedosta, että Antoni oli mitä ilmeisemmin pettänyt hänet.



”Ja kukako olen...”, nainen totesi töykeästi ja laski kätensä lanteilleen. ”Isäsi ei selvästikään opettanut sinulle vielä mitään.... Olen Sitara Lasims,Talasimscan johtatar”, Sitara sanoi loukkaantuneena. Sabas tuijotti naista vihaisena. ”Sä tapoit vanhempani!”, hän huusi lopulta ja nainen kohautti olkiansa.



”No ilman erästä naishenkilöä en olisi päässyt jäljillenne”, nainen sanoi naurahtaen. ”Antonin avullahan sä meidät löysit”, poika ärisi vihaisena mutta ei osannut liikkua pelosta. Antoni vilkaisi poikaan ja siristi silmiänsä. ”Minä en ole pettänyt sinua”, mies totesi ja Sitara nyökkäsi. ”Hän on oikeassa... Kyllä kunnia kuuluu ihan toiselle naispuoliselle vanhalle neidille”, Sitara lirkutteli mairesti ja katsahti olkansa ylitse. ”Tule tänne sieltä!”, nainen kiljaisi hetken päästä ja ovi avautui hitaasti ja valoon asteli tuttu henkilö.



Valoon asteli vanha nainen, jonka poskille valui kyyneliä. ”Anna anteeksi, Sabas”, Kaisa niiskutti hiljaa ja yritti katsoa poikaa muttei pystynyt. Naisen oli pakko sulkea silmänsä, sillä hän tiesi olevansa syyllinen siihen, että Sabaksen vanhemmat olivat kuolleet.



”Täti”, Sabas kuiskasi hiljaa ja pudisteli päätänsä surullisena. Hän ei voinut uskoa tätä. Hänen oma sukulaisensa oli pettänyt hänet. ”Sinun takia isä ja äiti on...” Sabas puhui hiljaa ja nieleskeli kyyneleitä. ”Anna anteeksi, Sabas. Minun oli pakko”, Kaisa aneli hiljaa. Poika pudisteli tiukasti päätänsä. Valkoiset silmät alkoivat täyttyä kyynelistä.



Antoni kääntyi ympäri j katseli Sabasta. ”Sabas, älä anna hänen vaikuttaa sinuun”, mies totesi hiljaa ja Sabas pudisteli päätänsä verkaisesti. Poika oli aivan sekaisin jo. Tilanne alkoi riistäytyä totaalisesti käsistä. Sitara katseli kaksikkoa tyytyväisenä, hän oli onnistunut järkyttämään Sabasta lisää aivan kuten oli suunnitellut. Mutta eivät naisen yllätykset tähän loppuneet.



”Kaisa... Tapa heidät”, Sitara sanoi naiselle olkansa yli ja hymyili. Kaisa vilkuili Sabasta ja Antonia. Nainen tiesi tehneensä väärin. Jos hän vain voisi jotenkin korvata sen kaiken serkkunsa pojalle. ”Lähtekää... Menkää!”, Kaisa huusi kaksikolle ja Sitaran ilme muuttui. ”Ei... Minä en tapa heitä se ei kuulunut sopimukseen”, vanhus totesi ja uhmasi itseään selvästi voimakkaampaa naista.



”Tajuatko, että tämä maksaa sinun henkesi!”, Sitara alkoi kiljua vihaisesti Kaisalle. ”Aivan sama... Olen tämän velkaa pojalle...”, nainen totesi ja katsahti Sabasta. ”Menkää jo!”, Kaisa sanoi ja yht’äkkiä nuori nainen oli jo hänen kimpussaan.



”Tätisi on oikeassa”, Antoni sanoi kääntyen Sabaksen puoleen tuijottaen poikaa, joka katseli nyt vuorostaan mieheen hämmästyneenä. ”Mitä...”, Sabas alkoi sanomaan mutta Antoni pysäytti hänen lauseensa. ”Mene! Sinun täytyy lähteä pakoon, emme selviä molemmat”, mies sanoi ja loi tiukan katseen poikaan. ”En halua jättää sinua”, Sabas pihahti hiljaa ja lähti peruttamaan varovasti. ”Sinun on pakko... Olen pahoillani, Sabas... Muista mitä kerroin sinulle”,mies sanoi ja hänen takaansa kuului ilkeää naurua.



Kaisan eloton ruumis makasi maassa ja Sitara katseli sitä nauraen. ”Nyt on teidän vuoronne. Tapan joka ikisen Dwyn maan päältä”, Sitara sähisi heihin päin ja lähti kävelemään kaksikkoa kohti selvästi nyt vihaisempana kuin aikaisemmin. Ilmeisesti siitä syystä, että joutuikin itse likaamaan kätensä tässä tehtävässä.



”Mene!”, Antoni huusi Sabakselle, joka vilkaisi vielä kerran Kaisan ruumista ja sitten miestä. Poika lähti juoksemaan ja kuulessaan Sitaran huudon poika katsahti taakse nähdäkseen sen, että kaksikko otti yhteen pahemman kerran. Sabas kiihdytti juoksuaan ja pakeni paikalta.



Sitara ja Antoni taistelivat pitkään mutta lopulta nainen sai kunnon otteen miehen kaulasta. Niinpä ei mennyt pitkään kun miehen eloton ruumis mätkähti maahan kuristettuna ja nainen käveli sen ohitse. Hänen täytyisi nyt löytää Sabas, jotta hän voisi tappaa pojankin. Suku ei saisi jatkua ja saastuttaa ihmisrotua.



Illan pimetessä ja ollessaan niin suunnattoman peloissaan, Sabas menetti suuntavaistonsa täysin. Hän ei tiennyt juoksevansa samaan suuntaan, josta oli lähtenytkin. Hän yritti vaan pyrkiä varakohtaamispaikkaan. Kumminkin hän pysähtyi kuin seinään kun juoksi melkein Sitaran syliin. Hetken kaksikko katseli toisiaan hiljaiseina ja molemmat olivat jännittyneitä. ”Älä tule lähemmäs”, Sabas sanoi lopulta ääni väristen ja alkoi peruttamaan.



Tämä pojan yritys suojautua sai naisen nauramaan ja kädet ojossa nainen alkoi lähestyä poikaa. ”Vie terveisiä isällesi kun tapaatte taas. Muistutat niin paljon isääsi, että tuntuu aivan kuin tappaisin hänet uudestaan. Vihdoinkin teidän saastainen sukunne loppuu”, Sitara sähisi vihaisesti pojalle.



Sabas lähti peruttamaan vauhdilla, joten hän ei huomannut takana olevaa juurta. Poika kaatui kipeästi maahan, joka sai naisen nauramaan enemmän. Poika alkoi toivoa, että hän kuolisi nopeasti ja kivuttomasti.



Äkkiä Sabas erotti äänen joka kuulosti... askelilta. Mutta ne olivat aivan liian nopeita ollakseen askelia. ”Hyvästi, Sabas”, Sitara totesi ja oli tarttumassa pojan kaulaan kun terävä ääni riipi ilmaa. ”EIIIIIII!”



Seuraavaksi ilmaan kiiri verta hyytävä kiljaisu, joka poukkoili vuorien seinämistä hetken aikaa järvellä, hiljeten pikku hiljaa ja lopulta kokonaan. Aivan kuin koko maailma olisi pidättänyt hengitystään. Kaikkialla oli aivan hiljaista.

Edellinen   Seuraava