~024~

Dwyneillä oli hieman sekavat olotilat varkaan käynnin jälkeen. Daliasta tuli hiukan vainoharhainen, sillä hän alkoi pelätä päästää Sunilia enää oikeastaan minnekkään. Eipä ollut siis ihme, että kaksikko välillä joutuikin pieniin erimielisyyksiin kotiintuloaikojen tai kavereille menojen suhteen. Eräänä lauantai aamuna Sunilia odotti todellinen yllätys, kun Dalia halusi puhua pojan kanssa. Vielä koskaan Sunil ei ollut nähnyt äitinsä kirjoittamaa kirjaa. Sinä päivänä hänen tätinsä kumminkin lahjoitti sen pojalle. ”Nyt vastuu suvun jatkumisesta siirtyy sinun harteillesi Sunil. Sinä olet mummosi Syrenan ainoa toivo”, Dalia sanoi huokaisten. Naisesta tuntui, että vastahan tuo sini-ihoinen poika oli ollut pieni. Niin hauras ja viaton. Ja nyt koko suvun odotukset olivat pojan harteilla. ”Entä jos mä tuotankin pettymyksen?”, Sunil kysyi hätääntyneenä. Dalia kumminkin hymyili luottavaisena, ”Ole huoleti rakas lapsi, sinulla on hyvät oppaat apunasi.”



Sunil alkoi keskittyä äitinsä kirjoittamaan kirjaan paljon, sen jälkeen kun hän sai sen. Toisinaan oli tuskaa lukea millaisia ajatuksia hänen äidillään oli ollut, mutta toisaalta tätä kautta poika oppi tuntemaan äitinsä edes jollain tasolla. Sunil oli ollut niin pieni äidin nukkuessa pois, ettei hän oikein tahtonut muistaa mitään. Jayan kirja keskittyi enemmän oikeastaan samanlaisiin paineisiin, mitä hänellä itsellään oli. Kun taas hänen mummonsa kirja oli kertonut aika paljon perustietoa siitä millaisia he olivat.



Pian juhlittiinkin Jarmilin syntymäpäiviä. Vaikka heillä elettiinkin kädestä suuhun menetelmällä oli Shyama ostanut vähistä rahoista tyttöä varten aivan oikean syntymäpäiväkakun. Se tuntui jotenkin hauskalta, kun mietti ettei tyttö edes ollut heille mitään sukua vaikka he olisivat halunneet. Toisaalta Jarmil oli muutamassa kuukaudessa tullut heille kaikille tärkeäksi ihmiseksi. Harvoin kukaan muisti, että tyttö oli ensin valehdellut olevansa poika ja oli ollut vain räsynukke.



Jarmilista kasvoi oikein kaunis nuori nainen. Varsinkin hänen erikoisen väriset silmänsä vetivät huomion itseensä. Dalia oli ehdottanut tytölle kokomustaa tukkaa mutta Jarmil oli kieltäytynyt. Hän oli halunnut pitää oikean tummanvioletin värinsä muistutuksena siitä, että hän oli joskus ollut vain ’eloton’ olento. Viimeiseksi luonteenpiirteekseen nainen sai viherpeukalon.



Tätinsä kaikista estelyistä huolimatta, Sunil päätti eräänä päivänä viimein tavata erään MTT:n jäsenen, johon hän oli tutustunut netissä. He sopivat tapaamisen paikalliseen koirapuistoon puolenpäivän aikoihin. Sunilista paikka oli hyvä, sillä tuskin kukaan keskellä kaupunkia hänen kimpuunsa hyökkäisi ja varsinkaan keskellä kirkasta päivää. Ennen kahtatoista poika nousikin sitten taksista ja jäi seisomaan puiston eteen perhosia vatsassaan. Hän ei yhtään tiennyt mitä hänen oikeastaan pitäisi odottaa.



Sunil istui sitten odottelemaan penkille. Hänestä oli jotenkin turhauttavaa kun hän ei tunnistaisi henkilöä mistään, mutta henkilö tunnistaisi hänet. Pian pojan silmiin osui nainen, joka hymyili hänelle ja lähti tulemaan häntä kohti. Sunil alkoi miettiä oliko hän törmännyt kenties koulussa tähän tai jotain. Pian kumminkin nainen istui hänen viereensä. ”Moi mä olen CH”, nainen sanoi ja katseli Sunilia, ”Sä olet sitten Blue Death”



Sillä hetkellä poika tajusi, että tämä nainen oli hänen nettituttavansa MTT:n sivuilta. ”Jooh”, Sunil sanoi saatuaan äänensä takaisin. ”Mä luulin, että olisit nuorempi”, poika myönsi hiukan nolona ja nainen alkoi nauraa. ”No toivottavasti et pettynyt. Minä olen Charmaine.”, nainen esittäytyi ja Sunil pudisteli päätään. ”En. Mä oon Sunil”, hän totesi ja katsahti naista silmiin. Heistä varmasti tulisi hyvät ystävät. He juttelivat pitkään ja hartaasti. Sunil sai pian tietää, että Charmaine asui Appaloosa Plainsissa, koska hän tutki erityisesti Tyrskyhevosia. Nainen halusi todistaa, että ne olivat totta. Vaikka Sunil itse olikin merenneito, ei hänkään uskonut niihin satuolentoihin.



Samaan aikaan kotona Shyama lähti vetämään lävitse ensimmäisen työpäivänsä. Miehen onneksi paikallisessa kahvilassa tarvittiin apua ja niinpä hän mielellään soittikin paikkaan. Hän oli aina tykännyt kokkailusta ja ruuan laittamisesta. Pomo oli heti ihastunut Shyamaan ja palkannut tämän. Niinpä mies astelikin varmana ja ylpeänä kimppakyydin mukaan, joka häntä oli tullut hakemaan.



Illalla koko perhe oli syömässä sitten. Kumminkin Jarmil ja Sunil poistuivat ennen muita. Dalia katseli Shyaa, joka söi hyvällä ruokahalulla. ”Shyama... Oletko koskaan miettinyt miksi Jarmil valehteli alkuun sinulle?”, nainen kysyi yllättäen ja mies katsoi tätiään kummissaan. ”En oikeastaan, ei sillä ole väliä”, Shyama vastasi ja katseli Daliaa kysyvänä. ”Etkö sinä näe... se tyttö raukka on aivana rakastunut sinuun. Kaikki se huolenpito ja välittäminen”, Dalia totesi huokaisten onnellisena. Shyama oli tukehtua ruokaansa. ”Täti ei se ole totta”, Shyama sanoi mutta punastui silti. Dalia katsahti miestä tietävänä noustessaan pöydästä. ”Kysy häneltä”, nainen ehdotti ja iski silmäänsä siskon pojalleen.



Yläkerrassa olleessaan menossa kylpyyn Shyama törmäsikin Jarmiliin, joka soitteli kitaraa. ”Jar... mulla olisi asiaa”, mies sanoi sitten ja nainen laittoi kitaran pois hiukan hämmästyneenä. ”Tuota... täti sanoi, että olisit ihastunut minuun”, Shyama sanoi ja katseli tyttöä hiukan ujona. Jarmil meni hiukan vaikean oloiseksi mutta pian hän sai nyökkättyä. ”Se on siis totta?”, mies varmisti ja sai vastaukseksi toisen nyökkäyksen. Hetken aikaa he olivat molemmat hiljaa. ”Mä voin muuttaa heti jos sä haluat Shy, mä ymmärrän, että tää vaikeuttaa asioita”, Jar totesi surullisena eikä uskaltanut katsoa mieheen.



Yhtä-äkkiä mies kumminkin otti naisen kädestä kiinni ja Jarmilin oli pakko nostaa katseensa toiseen. ”Jar... Ei mä en halua sitä”, Shyama kuiskasi hiljaa ja painoi huulensa kevyesti naisen huulia vasten. Koko Jarmilin maailma tuntui pysähtyvän. Nainen sulki silmänsä nauttien kevyestä suudelmasta. Se oli hänelle tärkeä. Se oli hänelle merkki, että hänen eniten rakastama ihminen maailmassa hyväksyi hänet. ”Minä haluan olla sun kanssa aina, Jar... ”, Shyma kuiskasi ja ja nainen hymyili. ”Ja minä sinun, Shy”, nainen kuiskasi takaisin ja he painautuivat tiukasti toisiaan vasten halaten.

Oikeastaan kenellekkään kaksikon seurustelu ei tullut yllätyksenä. Dalia oli osannut odottaakin sitä ja oli tiennyt, että se olisi vain ajan kysymys. Sunil sen sijaan, poika ei keskittynyt vielä mihinkään muuhun kuin kirjoihin, mikä pelotti toisinaan täti Daliaa. Mutta Sunil itse tiesi, että hänellä olisi aika pitkä aika edessä valita puoliso ja saada lapsia. Oikeastaan melkein ikuisuus... Hän olisi kyllä valmis luopumaan ehkä siitäkin.



Eräänä iltana Sunil oli viemässä pyykkejä narulle, kun hän huomasi peuran, joka tuli aivan hänen lähelleen. Poika katseli eläin hohtavilla silmillään ja olento tuijotti häntä. ”Seuraa minua”, Sunil kuuli päänsä sisällä ja hän katseli ympärilleen etsien äänen lähdettä. Oliko hän tulossa hulluksi? ”Tule, seuraa minua, eräs lähetti minut hakemaan sinut. Olet valittu”, ääni puhui jälleen ja Sunil katsoi peuraa ja tajusi äkkiä. Se puhui hänelle. ”Kuinka ihmeessä?”, hän ajatteli ääneen ja katseli eläintä pää kallellaan. ”Olet merenneito, nyt tule”, peura käski ja lähti pomppimaan kohti metsää. Sunil katsahti taloa ja lähti sitten juoksemaan eläimen perään kadoten metsään.



Sunil pääsi lopulta sitten peuran perässä rantaan. Pian eläin oli poissa ja poika katseli tyyntä järveä. Outo rauha täytti tietyn kaipuun pojan sisällä. Hän katseli tyyntä pintaa huokaisten. Juuri kun Sunil oli lähtemässä hän kuuli kopinaa. Hän hahmotti jonkin tulevan järvelle päin. Jonkin ison. Sunilin mielessä kävi ensin karhu, mutta pian hän erotti kuun valossa sinertävän vivahduksen eläimen karvoissa.



Pian tämä mystinen olento oli tarpeeksi lähellä häntä ja se pysähtyi juomaan. Aivan kuin se ei olisi tajunnut Sunilia. Sinertävänturkoosi karva kiilsi yössä kauniisti ja hevosen koko ylväs siluetti piirtyi kauniisti tummuvaa maisemaan kohti.



Sunil peitti suunsa käsillään, ettei olisi huutanut ja säikyttänyt tuota pois. Hänen oli pakko perua kaikki puheensa nyt satuolennoista. Hänen edessään, aivan siinä nenän alla... Oli tyrskyhevonen, joka joi kaikessa rauhassa. Välittämättä hänestä juuri yhtään. Se oli niin kaunis, että Sunilin silmiin kohosi kyyneleitä. Hän oli nyt nähnyt sen. Niitä todella oli olemassa.



Varovasti poika asteli hevosta lähemmäs. Hän halusi kokeilla sen karvaa ja puhua sille. Hän tunsi jollain tasolla kuuluvansa yhteen tuon eläimen kanssa. Kumminkin hevosella oli tarkka kuulo ja kun Sunil oli liian lähellä se nosti päänsä ylös ja katsahti ympärilleen huomaten vasta nyt pojan.



Hevonen perutti äkkiä ja alkoi tanssahdella ja korskua vihaisen oloisena. ”Okei älä suutu”, Sunil sanoi äkkiä ja nosti kätensä suojakseen peruttaen hiukan. Hevonen ei selvästikään pitänyt ihmisistä. Silti Sunil tunsi outoa yhteyttä tuon eläimen kanssa kun heidän katseensa kohtasivat. Poika oli melkein varma, että hän ei ollut heistä kahdesta se ainut.



Koska hevonen ei selvästikkään halunnut tehdä hänen kanssaan tuttavuutta Sunil ajatteli lähteä kotiin päin. Kumminkin hän kerkesi ottaa muutamia askelia, kun hän tajusi, että hevonen seurasi häntä lähes kuin koira. Poika oli todella yllättynyt tästä. ”Lähdetkö sä mun mukaan?”, hän kysyi uteliaana ja loi hevoselle hymyn.



Kumminkin tyrskyhevoinen alkoi hirnua hänelle kovaäänisesti. Sunil ei säikähtänyt sitä ja saikin pian hevoselta osakseen hörähdyksen, joka kuulosti hämmästyneeltä. Poika nauroi kevyesti katsoen hevosta, muttei yrittänytkään koskea tähän. ”Mulla on sellainen tunne, että kohtalo on tarkoittanut meidät yhteen”, Sunil sanoi ja otti yhden askeleen varovasti pitäen katseensa hevosessa. ”Minä tiedän, että sinäkin tunnet sen”, hän kuiskasi ja hevonen hirnahti nousten kahdelle jalalle ja lähti ravaamaan pois. Sunil katseli hetken eläimen perään. Sitten hän lähti hiukan haikeana kulkemaan kotiin takaisin. Dalia suuttuisi varmasti.



Pari viikkoa myöhemmin muiden ollessa menoloissaan Dalia oli käynyt jäätelöautolla, kun hän kuuli äkkiä äänen, joka muistutti laukaavaa hevosta. Nainen käänsi katseensa hämmästyneenä äänen suuntaan. Usein talon ohi ratsasti ihmisiä, mutta ei noin lujaa. Nainen kumminkin tajusi heti, ettei kyseessä ollut mikään tavallinen hevonen. Hän näki valossa jo pitkälle aaltojen värisenä kiiltelevän karvan.



Hevonen tuntui pysähtyvän kuin seinään juuri heidän talonsa kohdalla. Se korskui ja katseli taloa tanssahdellen tiellä hermostuneena. Dalia katseli hetken olentoa ja lähti varovasti köpöttelemään keppinsä kanssa eläimen etupuolelle. ”Kappas vain kukas se siinä”, nainen sanoi hiljaa ja sai hevoselta epävarman hörähdyksen osakseen. ”Minä luulin teitä tarinoiksi”, nainen jatkoi hiljaista jutteluaan hevoselle, jonka luimussa olevat korvat kääntyivät pian eteenpäin uteliaina.



”Kas noin ei sinun minua tarvitse pelätä”, Dalia sanoi ja kaatoi keppinsä maahan ojentaen kätensä varovasti eläintä kohti. Epäluuloisen hevonen nuuski sitä ja sen keuhkoista karkasi hyväksyvä hörinä. Varovasti nainen painoi kätensä karvalle, joka ei ollutkaan karhea vaan liukas. Tyrskyhevonen ei tuntunut normaalilta hevoselta lainaakaan. ”No niin kultaseni, kaikki hyvin”, nainen jatkoi hiljaista puheluaa ja hevonen hörisi raukeana. Dalia hymyili ja katsahti taloa. Hän saikin pian sitten idean. ”Noin kultaseni, sinulla ei ole mitään hätää”, hän sanoi hevoselle ja siveli pitkin vedoin sen otsaa.



Samana iltana Shyama tulikin kakun kanssa kotiin, sillä oli aika juhlia Sunilin syntymäpäiviä. Kaikki muut tuntuivat olevan niistä innoissaan paitsi Sunil itse. Hän tiesi nimittäin, että nyt vasta paineet sitten alkaisivat kasvaakin. Mistä hän ikinä löytäisi naisen joka hyväksyisi hänenlaisensa friikin? Olisiko kenelläkään naisella niin paljon ymmärrystä. Dalia näytti liikuskelevan taustalla hymyissä suin. Nainen oli muutenkin ollut hyvin omituinen koko päivän.



Sunil kasvoi ja hänen leikkasi hiuksiaan sekä peitti kaulastaan huivilla tatuoinnin, joka paljasti hänen olevan jotain muuta mitä hän oli. Oikein komea nuori mies hänestä tulikin. Salaperäisyys ja mystisyys suorastaan hehkuivat tästä ulos. Viimeiseksi luonteenpiirteekseen Sunil sai hyvän. Kun hän oli hetken ihaillut itseään peilistä Dalia kehoitti poikaa menemään talliin. Siellä olisi tädin lahja pojalle.



Astuessaan talliin hän ei ollut uskoa silmiään. Siellä rauhassa joi tyrskyhevonen. Poika asteli varovasti lähemmäs eläintä ja se nosti päänsä katsoen poikaa. Samassa Sunil tunsi sen taas. ”Sä olet se sama”, hän kuiskasi ja katseli hevosta, joka hörähti pitkästi. Sunil hymyili ja nielaisi, kaivaen taskunsa pohjaa. Hänen käteensä osui muutama sokeripala.



”Otatko?”, Sunil kysyi sitten ja ojensi sokeripalaa hevosta päin varovasti. Vaikka häntä jännittikin hän ei antanut sen näkyä päälle päin. Hevonen otti muutaman askeleen ja nuuski miehen kättä höristen sitten tyytyväisenä, alkaen hamuta herkkuja. Sunil naurahti hiljaa. Tämä oli paras lahja mitä hän voisi saada. Ystävän, joka ymmärsi häntä hyvin. ”Tästä lähtien sä olet Opal”, poika sanoi ja laski varovasti toisen kätensä eläimen turvalla silittäen.



Seuraavana päivänä he olivatkin kaupungintalolla juhlimassa molempien valmistumista. Jarmil ja Shyama olivat löytäneet sopivan talon minne muuttaisivat piakoin. Daliasta tuntui jotenkin ihmeelliseltä, kun hän ajatteli, että nyt kaikki lapset olisivat aikuisia. Outo ajatus se oli kyllä Sunilista itsestäänkin, hän tosiaankin olisi aikuinen ja hänen täytyisi nyt alkaa varoa päivällä liikkumista ja mikä pahinta hän ei enää täyttyisi normaalista ruuasta. ”No mitä sä ajattelit alkaa tekemään Sun?”, Shyama kysyi ja hamusi Jarmilin kainaloonsa.



Sunil käänsi katseensa veljeensä. Hetken mies oli hiljaa ja sitten hän vastasi vakaalla äänellä. ”Mä aion todistaa, ettei Talasimscan kannata ryttyillä Dwyneille”, hän sanoi hiljaa. He kaikki kolme saattoivat nähdä kuinka raivo välkähti toisen silmissä. ”Aion näyttää heille, että heidän on aika jättää meidät rauhaan”, Sunil lisäsi varmana ja katsahti taivaalle varovasti. Hän oli päättänyt yrittää päästä eroon koko yhteisöstä.

Edellinen    Seuraava