~021~

Aamu oli jo pitkällä kun auton takapenkillä alettiin heräilemään. ”Joko me kohta ollaan perillä?”, kuului ensimmäinen kysymys. ”Pian”, Dalia vastasi ja katsahti tiensivussa olevaan suureen kylttiin. ’Tervetuloa Appaloosa Plainsiin’ Pian he olisivat turvassa, ainakin toistaiseksi. Tämä kaupunki sijaitsi monien satojen kilometrien päässä Sunset Valleystä. Dalia huokasi jälleen kun tajusi, ettei hän enää ikinä näkisi muita sisaruksiaan, Samia, Kiraa, Kallaa, Demyxiä eikä Rahimia. Nainen katsahti takapenkille missä Kaisa nukkui vielä. Eikä hän enää ikinä näkisi Kaisan isää. Dalia todella toivoi, että kaikki tämä vaiva olisi todellakin sitten sen arvoista.



Appaloosa Plains oli vuosia vuosia sitten karjatilakaupunki keski-lännessä valtatien lähellä. Ajan kuluessa, kaupunki muuttui laiminlyönnin takia melkein aavekaupungiksi. Mutta sitten kaupungin kiireestä elämää karkuun haluavia simejä alkoi muuttaa Appaloosa Plainsiin uudestaan. Pikku hiljaa kyläpahasesta tuli pieni maalaiskaupunki.



He saapuivat kaupungin keskustaan ja Dalia etsi sitten laukustaan osoitteen. ”Hurttalankaari 107”, hän mumisi ja katsahti Sunilia vieressään joka käänteli karttaa käsissään. ”Seuraavasta vasemmalle”, hän neuvoi lopulta. Kaisa alkoi heräilemään ja katsahti ulos ikkunasta. Pelkkää peltoa ja tallia sekä heinää. ”Missä ihmeen junttilassa me ollaan?”, Kaisa kysyi hiukan shokissa. ”Appaloosa Plainsissa”, Shyama totesi vierestä ja pojankin hymy alkoi hyytyä hiukan. Shyamakin oli odottanut vähän jotain toisenlaista.



Lopulta he löysivät oikean osoitteen ja Dalia ajoi auton pihaan. He kaikki nousivat ulos autosta katselemaan taloa. Se oli juuri sellainen mitä saattoikin odottaa, kun oli katsonut muita taloja matkan varrella. Maalaishenkisyys suorastaa huusi punamullan värisistä seinistä. Olihan se iso, sitä ei voinut kieltää. Ja tontti oli yhtä iso mitä Sunset Valleyssä. Mutta tämä kaupunki, se ei vaikuttanut yhtään niin vilkkaalta ja tapahtumarikkaalta kuin heidän edellinen kotikaupunkinsa. Ainut, joka tästä taisi olla hyvillään oli Dalia. Mutta hän oli itsekin tehnyt uhrauksia aivan kuten perheen teinitkin.



”Tälläinen tämä nyt sitten on. Tervetuloa vaan uuteen kotiin lapset”, Dalia totesi katseltuaan hetken taloa ja kääntyi katsomaan kolmikkoa päin. ”Mitäs te pidätte siitä?”, hän kysyi hymyillen. ”Ihan jees. Aika iso vaan meille neljälle”, Sunil sanoi ja katsahti tätiään hieroen niskaansa. ”Et ole tosissasi... Maksoit sä oikeesti tästä 35000?”, Kaisa inahti tuskastuneena. ”Äiti, oikeesti sä et ole tosissas”, tyttö sanoi ja yritti hakea tukea serkustaan Shyamasta, joka nyökkäsikin hiukan. ”Kaisa... Tämä on meidän kaikkien parhaaksi”, Dalia sanoi.



”Ja tän kaiken takia mä jouduin jättää Solmun”, Kaisa sanoi ja itku meinasi tulla taas. ”Älähän nyt Kaisa. Joku aivokuollut junttipoika varmasti ottaa susta hyvän kotivaimon”, Shyama yritti piristää serkkuaan. ”No siiis hyyyiii, niinkun ällöö. Nytkin täällä haisee lanta. Mä tuun niiin kuolee”, tyttö marmatti ja hieroi niskaansa nyrpistellen nenäänsä. ”Nyt suut poikki ja alkakaa kantaa noita laatikoita takakontista sisälle”, Dalia käski kaksikolle ja aukaisi kontin. Hän huomasi sivusilmällään, että Sunil oli mennyt piharakennuksen sisälle.



Sunil katseli pientä rakennusta sisältä päin kummissaan. Hän katsahti taakseen kuulessaan askelia ja helpottui nähdessään Dalian. ”Mikä rakennus tää on, täti?”, hän kysyi sitten ja antoi valkoisen hohtavan katseensa kiertää laudoissa. ”Mmmh näyttää entiseltä tallilta. Kuulin, että tämän talon on aikoinaan omistanu kuuluisa kilparatsastaja”, Dalia kertoi hymyillen ja katseli Sunilia, joka pyörähti ympäri. Sunil toi aina hänelle mieleen Jayan, hänen kaksoissiskonsa. ”Äiti olisi pitänyt tästä paikasta”, Sunil sanoi äkkiä aivan kuin olisi lukenut tätinsä ajatukset. Dalia hämmästyi hetkeksi mutta naurahti sitten. ”Tule mennään syömään jotain”, Dalia sanoi ja lähti menemään edeltä jo sisälle. Poika loi vielä katseen tallin hämyiseen nurkkaan. Olisikohan täällä muitakin vampyyrejä... Ja kuinka hän ikinä voisikaan elää näin pienessä kaupungissa rauhassa.



Sisällä he kaikki neljä istuivat aika vaisuna pöydän ääressä syöden juustoleipiä. Kaisa oli syönyt ensimmäisenä ja tyttö nousi seisomaan. ”Äitii, etkö sä ihan oikeesti voisi harkita viel? Oikeesti peru nää kaupat”, Kaisa alkoi taas vinkumaan. Dalia loi katseensa tyttäreensä. ”Kaisa, sinä olet ainoa joka on kokoajan valittanut. Me muutimme tänne ja täällä me pysymme. Tämä talo oli kallis, me joudumme hetken elämään taas kädestä suuhun”, Dalia selitti ja katsahti poikia. ”Musta tää on ihan hyvä”, Shyama sanoi sitten varovasti ja sai Kaisalta osakseen pahan katseen. Sunil työnsi leivän pois ja katsahti muita sitten. ”Kiitos”, hän totesi ja nousi lähtien pöydästä.



Sunil vei tietokoneen yläkerran aulaan lähelle nuorten huoneita. Nopeasti hän kytki sen käyttökelpoiseksi ja meni katsomaan sähköpostinsa. Muutama viesti vanhoilta kavereilta. Lähinnä hyvän jatkon toivotuksia ja suunnnitelmia tapaamisesta joskus. Yksi viesti herätti pojan mielenkiinnon. Viestin otsikkona oli MTT Tervetuloa kaupunkiin. Sunil tiesi , että MTT:n viestit olivat aina Dalia-tädille. Poika päätti aikansa kuluksi jatkaa esikoiskirjansa kirjoittamista.



Sunil sai kirjansa valmiiksi ja lähetti sen kustannusyhtiölle. Avaruusseikkailu 1009 tosin oli täydellinen epäonnistuminen. Mutta poika ei antanut sen lannistaa itseään, hän kirjottaisi lisääkin. Ilta oli jo pitkällä ja hän päätti, että voisi lukea muutaman kirjan, jotta hän saisi ideoita. Kaisa ja Dalia olivat katsomassa telkkaria kun hän meni kirjahyllylle. Sunil selasi kirjoja ja äkkiä hänen sormensa pysähtyi yhden kirjoittajan kohdalle. Syrena Dwyn. ”Täti, mä en tiennyt että mummi on kirjoittanut kirjan?”, poika sanoi ja veti sen esiin kääntyen katsomaan kaksikkoa kysyvänä.



Dalian ilme meni vaikeaksi ja hän liikehti hermostuneena. ”On hän kirjoittanut. Ja samoin äitisi. Sunil... minun on aika kertoa sinulle muutama asia. Tulepa istumaan tänne”, Dalia sanoi taputtaen paikkaa vieressään ja käski Kaisan mennä tekemään rästiläksyt. Kun Sunil oli istunut tätinsä viereen Dalia aloitti kertomaan pojalle Syrenan kirouksesta ja siitä miten Jaya oli saanut perijän paikan. Hän kertoi myös muuton todellisen syyn ja siinä samalla senkin, että poika todella oli vampyyrin poika. Sunil kuunteli kaiken suhteellisen rauhallisena. Hän jopa alkoi esittää vastakysymyksiä ja kaksikko jutteli pitkään. Dalia oli onnellinen, että poika otti asian paljon paremin kuin Jaya oli aikoinaan ottanut.



Kaisa istui Shyaman seuraksi tekemään läksyjä. Hänestä oli tyhmää, että heidän piti tehdä ne kaikesta huolimatta. Olisi kuuleama helpompi sitten nähdä mitä kaikkea Sunset Valleyssä oli keretty oppia. ”Oikeesti mä niin kuolen tänne junttilaan. Kuvittele jos ne tulee aamulla hakee meidät jollain hevoskärryillä”, Kaisa marmatti lisää ja sai serkkunsa nauramaan. ”Kaisa... Ehkä tää ei ole niin paha ja sitä paitsi ei mene kauan kun sä voit muuttaa takaisin kun oot aikuinen”, Shyama sanoi ja kirjoitteli kiltisti vastauksia. ”Hmm totta... tänne mä en kyllä jää”, Kaisa totesi hiljaa ja alkoi tehdä tehtäviä hampaat irvessä.



Seuraavana aamuna heitä tuli hakemaan ihan koulubussi. Tosin myöhässä. Bussikuski ei normaalisti joutunut hakemaan sieltä päin lapsia, joten hän oli unohtanut kolmikon. Keskustaan saapuessa Kaisa tarkkaili keskustaa. ”No täällä näyttää autiolta, mutta on täällä sentää leffateatteri ja kylpyläkin”, tyttö tuumasi ja vilkaisi Suniliin, joka oli omissa maailmoissaan. Poikaa jännitti miten hän oikeasti tulisi pärjäämmään. Shyama taas oikeastaan odotti innolla uusia luokkatovereita. Hän halusi todellakin löytää, jonkun joka uskoisi myös siihen, että jonain päivänä Jaredista tulisi todellinen.



He olivat pahasti myöhässä kun bussi viimein saapui koulun pihaan. Kaisa ja Shyama juoksivat kilpajuoksua oville, mutta Sunil katseli hetken ympärilleen. Ehkä hän todellakin viihtyisi kaupungissa. Lopulta poikakin meni sitten sisälle hermostuneena. Uskomatonta kyllä heidät kaikki otettiin vastaan hyvin. Moni tuli juttelemaan heille välitunneilla ja osa jopa halusi kolmikon pöytään ruokatunnilla. Kaisa sai urkittua sen verran, että kaikki uskoivat heidän olevan samoja Dwynejä kuin näyttelijä Kira Dwyn. Kolmikko nauroikin, että eivätpä tienneet kuinka lähelle he osuivat.



Seuraavalla viikolla Kaisa näytti jo unohtaneen, että täkäläiset pojat olivat maajussien peruja. Hän nimittäin raahasi kavereita kylään minkä kerkesi ja yritti todellakin uida näiden suosioon muotitietoudellaan. Useimmat naureskelivatkin Kaisalle, että tämä tuskin edes pysyisi hevosen selässä. Solmukin taisi olla mennen talven lumia.



Shyama taas jatkoi kemistin kokeitaan ja hän alkoikin pikkihiljaa onnistua seoksissaan. Hän nimittäin onnistui kehittämään löyhkäliuosta. Poika oli niin innoissaan aikaan saannoksestaan, että kävi testaamassa litkua Appaloosa Plainsin eräässä puistossa ja se todellakin toimi. Shyama tiesi olevansa askeleen lähempänä todellisuusliuosta.



Sunil oli keskittynyt viimeaikoina mummonsa kirjoittamaan kirjaan. Hän jaksoi selata sitä edestakaisin, sillä siinä oli tärkeää tietoa hänen merenneitoperimistään. Lisäksi Sunil oli kirjoitellut sähköposti viestejä erään paikallisen MTT:n jäsenen kanssa. Sunil ei tiennytkään miten vaikea alku hänen mummillaan aikoinaan oli ollut. Hän myös löysi erään lohduttavan tiedon. Hänen ukkinsa oli myös joskus ollut vampyyri. Mutta hänet oli parannettu. Sunilin silmät kiilsivät tämän ahmiessa tietoa.



Eräänä aamuna Kaisa oli menossa hoitamaan kasveja, kun hän huomasi ruskean möykyn, joka kipitti omenapuun taimien luona. Ensin Kaisa luuli sitä kulkukissaksi ja meinasi jo mennä hätistelemään sen pois, mutta silloin hän tajusi, että otus olikin pesukarhu. Kaisan sydän tuntui sulavan hetkessä, kun otus vilkaisi lähestyvää ihmistä tummilla nappisilmillään.



Kaisa yritti silittää pesukarhua mutta se painautui kasaan ja uikutti. ”Anteeksi”, Kaisa vetäytyi pois päin säikähtäneenä ja tuijotti eläintä. Se oli ehkä söpöintä mitä hän oli ikinä nähnyt, ehkä tämä maalaiskaupunki ei ollutkaan niin paha paikka. Kaisa päätti alkaa seurailla pesukarhua kiinnostuneena.



Jonkinajan kulttua pesukarhu pysähtyi ja kääntyi katsomaan seuraavaa Kaisaa. Tyttö luuli, että se oli merkki ja polvistui ojentaen kättään eläintä kohti. ”Voi kun sä olet niin sairaan suloinen. Aivan yyber kaunis ötökkä”, tyttö ihkutti elukalle, joka painautui kyyryyn. Jos tyttö olisi ollut enemmän eläinten kanssa tekemisessä, hän tietäisi ettei eläin joka oli kyyrissä ja korvat luimussa halunnut ketään lähelleen.



Sekunnin murto-osassa pesukarhu hyökkäsi. Sen terävät hampaat pureutuivat helposti tytön ihon läpi ja Kaisa kiljaisi niin kivusta kuin säikähdyksestäkin, lentäen pyllylleen. Pesukarhu juoksi pois ja Kaisasta sen kujerrus kuulosti melkein naurulta. ”MÄ EN JÄÄ TÄNNE! MÄ INHOAN TÄTÄ PAIKKAA!”, tyttö huusi ja katseli kättään jossa oli siisti rivi pieniä verijälkiä.



Samaisena yönä Aali katseli Dwynien uutta asuinpaikkaa. Mies tiesi, että nyt Sunil ja muut olisivat turvassa ainakin hetken. Dalia ei olisi voinut paremmin valita paikkaa. Talasimsca tuskin osaisi, etsiä heitä ensimmäiseksi entisestä aavekaupungista. Mutta Aali huokasi hiukan, hän tiesi, ettei mitään koskaan voinut jättää täysin taakseen tässä elämässä. Olisi vain ajan kysymys, koska he löytäisivät menneisyytensä haamut uudestaan.

Edellinen   Seuraava