~025~

Opal tottui hyvin äkkiä Dwyneille. Varsinkin Sunille hevosesta oli nyt seuraa kun Shyama ja Jarmil olivat muuttaneet omilleen. Niinpä heidän pieneen mutta sitäkin tiiviimpään perheeseensä kuuluivat vain enää Sunil, Dalia ja Opal. Varsinkin Sunilia hevonen seurasi kuin koira. Mutta aina kun mies lähestyi tätä, hevonen alkoi temppuilemaan. Niinpä toistaiseksi hän ei edes harkinnut Opalin selkään yrittämistä tai muutenkaan mitään mitä normaalien hevosten kanssa touhuttiin.



Eräänä iltana Dalia oli tuskahtuneen oloinen sanoessaan, että halusi jutella Sunilin kanssa. Mies seisoi ja odotti, että hänen tätinsä saisi asiansa aloitettua. Mies kumminkin arvasi, että asia koskisi hänen kostoaikeitaan Talasimscaa vastaan. Lopulta Dalia huokasi hiljaa. ”Etkö sinä millään voisi antaa asian olla Sun... Onko sinun pakkoa hakea sitä vaaraa sun luokse?”, nainen kysyi ja katsahti sisarenpoikaansa huolestuneena, josta oli jo kasvanut mies. Sunil katsahti hohtavilla silmillään tätiään. ”Mä aion kostaa”, mies sanoi hiljaa.



Dalia pomppasi ylös heittäen keppinsäkin pois. ”Sunil tuo on hulluutta. Sinä olet koko suvun ainoa toivo. Tajuatko mitä tapahtuu, jos sinulle käy jotain?”, Dalia sanoi vihaisena. Mies katsahti tätiään totisena ja nyökkäsi. ”Täti mä olen vampyyri osittain... Mitä pahaa mulle voisi käydä?”, Sunil sanoi rauhallisesti. Mies oli varma, ettei kukaan uskaltaisi satuttaa häntä. ”Sitä suuremmalla syyllä he haluavat sinut, Sunil!”, täti karjaisi turhautuneena ja kyyneleet alkoivat valua naisen poskille. ”Mikset sinä vain voisi unohtaa kostoa?", hän sanoi hiljaa vetäen henkeä syvään.



Sunil katseli naista surullisena. Talasimsca oli aiheuttanut jo paljon tuhoa heidän suvulleen, vaikka se oli vielä aivan vauvan kengissä. Mies olisi vasta kolmannen sukupolven merenneito. ”Oletko sä todellakin unohtanut mitä ne teki sulle ja sun siskolle, täti?”, mies kysyi rauhallisesti ja nielaisi. ”Äidin kirjassa on epäilyt, että juuri Talasimsca aiheutti sen syövän”, Sunil paljasti nielaisten ja katseli tätiään. ”Mitä?”, Dalia kysyi varovasti ja Sunil nyökkäsi pienesti. ”Mä aion kostaa niille sen, että ne vei multa äidin. Mulla on ikuisuus aikaa, täti. Ikuisuus”, hän sanoi päättäväisenä.



Pari iltaa myöhemmin Sunil heräsi uniltaan. Hän oli hoitanut kaikki mahdolliset kotityöt, eikä kirjoittaminenkaan kiinnostanut sillä hetkellä häntä. Niinpä Sunil päätti, että hän viettäisi aikaansa Opalin kanssa. Mies pinkaisi ulos ja onnistuikin säikyttämään hevosen yöuniltaan. Opalin täytyisi tottua Sunilin rytmiin, sillä hän nukkui päivät ja valvoi yöt.



”Sori tyttö, ei ollut tarkoitus säikyttää”, Sunil kuiskasi ja silitteli hevosta tarjoten tälle pieniä herkkupalojaan. Höristen tyytyväisenä Opal mussutteli pieniä herkkuja miehen kädeltä. ”Sä olet ainoa joka ymmärtää mua tällä hetkellä... Me ollaan yhtä. Talasimsca on meille uhka, sulle ja mulle”, mies jutteli hevoselle ja silitteli tämän kiiltävää karvaa. Hän katsahti selkää ja painoi kätensä hevosen kaulalle lähtien kävelemään.



Opal hirnahti hermostuneena, kun mies käveli vierellä liu’uttaen kätään hevosen kylkeä pitkin. ”Ei hätää Opal. Mä en ikinä satuttaisi sua ystäväni”, Sunil sanoi rauhallisesti ja pysähtyi sitten. ”Mä haluisin niin ratsastaa sulla. Soisitko sen onnen mulle?”, mies kysyi ja katsahti hevosen tummiin silmiin. Opal korskahti hermostuneena. ”Mä lupaan mä en satuta sua”, Sunil kuiskasi ja hän tiesi katsoessaan uudestaan eläimen silmiin, että hän oli saanut luvan.



Sunil onnistui puolessa tunnissa saamaan Opalin ratsastus kuntoon. Sydän pamppailen hän nosti kätensä satulalle ja vilkaisi hevosta. Opal oli jäykkä kuin seiväs. ”Ei hätää tyttö”, hän kuiskasi ja nosti jalkansa jalustimelle hyppien hetken paikallaan. Sunil ei ollut ikinä ratsastanut. Nopea vilkaisu vielä Opaliin ja sitten hän ponnisti itsensä satulaan heittäen kevyesti jalkansa toiselle puolelle.



Hevonen korskahteli ja tanssahteli ympärissään tuntiessaan Sunilin painon selässään. ”Ei mitään hätää Opal”, mies nauroitteli hevosta, joka alkoi pokkuroida ympäriinsä nyt. Kuullessaan Sunilin äänen hevonen rauhoutui hetkeksi, mutta aloitti levottoman tanssahtelun äkkiä uudestaan pitäen päänsä korkealla ja yritti mulkoilla selkäänsä.



”Ei hei mitään hätää se olen vaan mä”, Sunil totesi ja kurottautui silittelemään hevosen kaulaa. ”Ei meidän tarvitse tehdä mitään mitä sä et halua. Kokeillaan vaan vähän tätä, että olen sun selässä”, hän totesi hymyillen hevoselle ja rapsutteli sen kaulaa. Opal hörisi hiljaa ja pitkään kääntäen yllättäen päänsä eteenpäin. Äkkiä kova hirnahdus halkaisi ilman ja Sunilkin jopa säikähti sitä.



Ennekuin Sunil ehti tajuta Opal oli jo nytkähtänyt eteenpäin ja pian tuulenvire pyyhki miehen kasvoja. Hevonen syöksyi tielle ja lähti laukkamaan heti mitä jaloistaan pääsi. Sunilin sydän takoi rinnassa hullun lailla. Hän kuolisi. Opal viskeli päättään samalla mutta Sunil tajusi pian, miten ratsastaminen toimi. Hän oppi asioita niin paljon nopeammin vampyyrinä. Niinpä jo hetken päästä mies näytti tammalle kumpi heistä olisi pomo.



Ratsasteltuaan jonkin aikaa tamman kanssa, Sunil päätti löysätä ohjat ja antaa hevosen mennä vapaasti. Pian maisemat alkoivat muuttua tutuiksi ja mies katseli kuinka he lähestyivät rantaa. Hänen mieleensä tuli se kun hän oli ensimmäisen kerran nähnyt Opalin. Siinä kohtaamisessa oli ollut jotain niin mystistä ja hienoa. Hevonen laukkasi rantaan niin että pehmyt hiekka vain pöllähteli kavioiden alla.



Hetken mies ehti jo luulla, että hevonen laukkaisi suoraan veteen ja mutta ennenkuin hän kerkesi vetäistä ohjaksista Opal pysähtyi aivan järven rantaan. Pysähdys tuli niin yllätyksenä, että mies meinasi lentää satulasta. ”Mikä nyt?”, Sunil kuiskasi ja kohotti katseensa järvelle. Hevonen pysyi hiljaa ennenkuin se hirnui sydäntä särkevästi. Hirnunta kaikui pitkään pitkin tyyntä pintaa. Sillä hetkellä Sunil tajusi, he olisivat nyt toistensa perhe. Myös Opal oli menettänyt omansa. ”Ei hätää. Me pidetään yhtä aina”, hän kuiskasi ja huokasi antaen mielensä levätä hiljaisuudessa ja rauhassa jonka veden läheisyys antoi.



Kun he olivat tarpeeksi keränneet voimia järveltä. Kaksikko päätti harjoitella laukkaamista rannalla. He menivät rantaviivaa pitkin pitkiä matkoja. Kaksikon mieli alkoi pelata loistavasti yhteen ja he kumpikin unohtivat tuskan. Opal omansa, josta kärsi koska oli menettänyt laumansa ja Sunil taas koston. Vauhti sai heidät unohtamaan ja toisaalta taas muistamaan, etteivät he olleetkaan yksin.



Yön päätteeksi he palasivat Dwynien tontille ja Sunil hoisi hevosen, harjasi ja kuivasi sen. Lopulta hän meni Opalin pään luokse ja silitteli sitä. ”Kiitos”, hän kuiskasi ja hevonen hörisi uneliaasti hänelle. Sunil hymyili ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän oli niin onnellinen, että hän saattoi unohtaa kaiken sen tuskan Opalin seurassa. ”Mitäs sanoisit jos huomenna menisimme uudestaan?”, hän kysyi ja hevonen hörisi innokkaana takaisin miehelle, joka sai hänet nauramaan.



Päivät jo yöt kuluivat ja Sunil vietti mahdollisimman paljon aikaansa Opalin kanssa. Kaksikko oli todellakin löytänyt toisensa. Välillä mies jopa päivisin uhmasi kohtaloaan ja meni ulos tapaamaan hevosta. Opal oli yhtä innoissaan näistä aina kuin hänkin. He olivat todellakin toistensa puuttuvat palaset. He olivat yksi täydellinen sointu yhdessä.



Viimein mies oli jaksanut keskittyä myös toiseen kirjaansa, joka oli romanttinen romaani. Sunil sai lopulta valmiiksi teoksensa nimeltään Rakkauden sävel ja uskomatonta kyllä siitä tuli totaalinen myyntimenestys. Sunil tiesi nyt, että hän voisi tienata elantonsa kirjoittamalla, sillä normaaleihin töihin hänestä ei olisi. Niinpä hän alkoikin haaveilemaan kirjailijanurasta ja tutkia asiaa tarkemmin.



Lopulta Sunil uskaltautui kertomaan myös tyskyhevosia tutkivalle Charmainelle Opalista. Nainen olisi innokas näkemään hevosen omin silmin. Naisesta oli tullut hyvä ystävä Sunilin kanssa, sillä he molemmat olivat kiinnostuneet omalla tavallaan merenneitojen historiasta. Ja Charmaine varsinkin tyskyhevosista. Sunil lupasi, että nainen näkisi hevosen aivan pian.



Eräänä iltana Opal ja Sunil suunnistivat paikalliselle hevosradalle. Sunil oli päättänyt olla rohkea ja kokeilla mitenkä he pärjäisivät aloittelijoiden laukkakisoissa. Mies tiesi, että tämän jälkeen hän tuskin enää voisi piilotella itseään saatika Opalia. Varsinkin jos he voittaisivat. Ajatus tuntui pelottavalta, mutta toisaalta hän halusi tehdä jotain, jolla voisi tuntea itsensä normaaliksi. Hän ei halunnut piileksiä ja pelätä Talasimscaa enää.



Seuraavana aamuna Dalia käveli keittiöön unisena ja katsahti hämillään Sunilia, joka oli jo täysissä pukeissa. ”Mitä sinä vielä teet ylhäällä?” hän kysyi hämmästyneenä sisarenpojaltaan ja katseli tätä. Sunil lopetti hetkeksi hurmejuomansa ja katsahti naiseen. ”Me osallistuttiin Opalin kanssa laukkakisoihin eilen”, Sunil sanoi hymyillen. Dalian katse muuttui kauhistuneeksi. ”Mitä sinun päässäsi oikein liikkui? Nyt Talasimsca pääsee varmasti sinun jäljillesi”, Dalia kiljahti ja tuijotti mieheen, joka nousi ja heitti lehden pöydälle. ”Aivan sama, Dalia-täti. Ensi kertaa mä olin onnellinen siellä radalla. Mä en aio antaa pilata sitä. Ja vilkaise itse kuinka hyvin me pärjättiin”, Sunil sanoi lähtien nukkumaan sitten.



Dalia kävi pukemassa ja avasi lehden urheilutulosten kohdalta. Hän selasi katseellaan laukkakisoihin ja hengähti. ”Tämä ei voi olla todellista”, hän kuiskasi ja katsahti eteensä mietteliäänä. Jos Sunil alkaisi kisailemaan he olisivat suuremmassa vaarassa. Toisaalta Sunil unohti koston vain näin.



Dalia laski katseensa uudestaan tulostaulukkoon ja huokasi pienesti. Sunil ja Opal olivat voittaneet ja heistä oli kuva. Nyt Talasimsca tiesi tyrskyhevosesta heillä. Toisaalta... Julkisuus voisi tuoda myös turvaa Sunilille. Dalia huokasi syvään. Tilanne oli paha, mutta hänellä ei ollut sydäntä kieltää Sunilia. Jos kisailu sai toisen oikeasti unohtamaan pahat tapahtumat, se olisi riskin arvoista. Myös Sunil ansaitsi tapansa olla onnellinen tässä elämässä.

Edellinen    Seuraava