Ai minulla on jalat. Kyllä minulla on. Taidankin kertoa sen miten minä sain jalat ja kuinka ylipäättään päädyin tähän kaupunkiin, jota nämä ihmiset sanovat Sunset Valleyksi.
Tämä kaunis nainen, hän on äitini Syr. Olen äitini esikoinen ja hänelle minun synnyttämiseni oli tuskaa täynnä. Rakastan äitini pitkiä ja tummansinisiä hiuksia. Harvoilla merenneito naisilla on noin tummat hiukset kuin äidillä. Monet ihmiset varmaan sanoisivat, että äitini on ruma ja ilkeän näköinen. Uskokaa pois, meidän yhteisössämme, terävä kasvoiset naiset saavat usein muita paremman aseman. Selkät piirteet kun kuvaavat luonteen lujuutta. Minun äidilläni kävi tuuri, sillä vuosia sitten häneen iski silmänsä aivan erityinen vetehinen...
Nimittäin isäni Ren. Miksikö äitiäni onnisti.... Olette malttamattomia, mutta äitiäni onnisti sen takia, että isäni oli valtakuntamme valtias. Minusta isäni, ei ollut mitenkään kiltti tai komea. Hän oli ankara ja kasvatti minua kurissa. Mutta toisaalta taas. Isä ei koskaan kieltänyt minulta juuri sitä mitä hänen olisi pitänyt.
Isäni tapasi äitini ja saman tien hän oli koukussa. Ei nyt kirjaimellisesti, mutta uskon, että tiedätte mitä tarkoitan. Myös äitini rakasti isääni kovasti. He olivat toistensa puuttuvat palaset, joskus jopa julmassa valtakunnassamme. Lopulta he saivat valtiaan ja valtiattaren paikat ja silloin he laittoivat minut alulleen. Eräänä kesäisenä yönä, täyden kuun aikaan, minä synnyin maailmaan. Olin tärkeintä ja rakkainta vanhemmilleni. Varsinkin äidilleni, joka meinasi menettää henkensä saattaessaan minut maailmaan. He olivat täysin valmiita toteuttamaan joka ikisen toiveeni mitä ikinä maailmassa keksin pyytää.
Ja tässä olen minä Syrena, merien prinsessa. Kuten jo kerroin äidilläni oli vaikeuksia minun maailmaan saattamisen kanssa, joten jäin ainoaksi lapseksi. Tosin meidän merenneitojen ja vetehisten perheissä on korkeintaan kaksi lasta. Minun unelma... tai siis oikeastaan yksi niistä, oli saada ainakin neljä lasta. Muihin haaveisiin kuului rakastava puoliso. Ja sellaisen olin löytänytkin. Harmi vaan hän ei tiennyt minusta.... Ai miksikö... Miten tämän nyt sanoisi... Hän on ihminen... Kyllä olen rakastunut ihmiseen. Kadehdin heitä, minusta he ovat niin täydellisiä.
Minun salaisuuteni oli se, että uin usein kilometrejä valtamereltä rantaan. Menin niin pitkälle kuin pystyn ja jäi makaamaan siihen tunneiksi. Katselin ihmisiä ja heidän elämiään. Muita lapsia kiellettiin ankarasti koskaan menemästä lähellekkään rantaa. Minä sen sijaan, vanhempani eivät koskaan sitä kieltäneet, eivät kai uskoneet, että tekisin mitään niin tyhmää. Sitten eräänä päivänä minä näin ihmismiehen, johon rakastuin. Silloin minä tein päätökseni...
”Isä, olet sanonut, että rakastaisit minua vaikka mikä tulisi. Että pitää unelmoida ja tehdä kaikkeansa niiden eteen.”, sanoin ääni vavisten sinä päivänä. Isäni katse kulki vartalollani.
”Niin rakas tyttäreni? Tiedät, että pyrin toteuttamaan kaikki toiveesi”, hän vastasi syvällä äänellään. Se oli niin rauhallinen.
”Haluan olla ihminen”, totesin ja tuijottin päättäväisenä isääni,
”Oi isä. Olen unelmoinut siitä vuosia, päästä minut pois ole niin kiltti. Minä haluan olla ihminen, olen kyllästynyt olemaan pieni merenneito”
”Syrena oletko menettänyt järkesi!”, isäni alkoi raivota. Säikähdin, sillä en ollut vielä ikinä nähnyt hän niin vihaisena. Äitini kasvot olivat kuin kivestä. Hän tuijotti meihin.
”Tajuatko ollenkaan miten paljon me sinua rakastamme ja miten ikinä julkeat unelmoida mitään noin hullua!”, isäni jatkoi huutamistaan.
”Ren kultaseni lopeta”, äitini sanoi äkkiä. Hän puhui harvoin, mutta silloinkin hänellä oli aina sanottavaa. Katsahdin nyt äitini kasvoja ja näin kuinka vakavat ne olivat. Tajusin, että pyysin äidiltäni ehkä kauheinta asiaa mitä nainen voisi ikinä kokea. Mutta en välittänyt, entä minun tunteeni ja unelmani?
”Miksi sinä kultaseni haluat olla ihminen. Jalkojenko takia.... Senkö, että he kieroilevat ja pettävät toisiaan? Mikään kultaseni, ei ole niin häilyväinen kuin ihmissydän, sellaisenko sinä todella haluat?”, äitini kysyi hiljaa ja katsoi minua silmiin. Nyökkäsin syvään. Minä halusin olla ihminen, millään muulla ei olisi väliä.
”Syrena kuinka sinä oikein julkeat!”, isäni ärähti minulle ja käänsin päättäväisenä katseeni isääni.
”Minä.... Haluan..... Olla..... IHMINEN!”, huusin kerrankin isälleni vastaan. Tunsin kuinka kiukku alkoi nousta pintaan ja minua suututti sekä harmitti. Miksi aina kaikki muut saivat kaiken. Minä olin sentään prinsessa. Minun kuului saada haluamani.
”Olen rakastunut mieheen. Rakastan häntä... hänen takiaan haluan olla ihminen...”, sanoi sitten lopulta ja katselin vanhempiani päättäväisenä. Tiesin, että olin kuilun reunalla.
Kun näin äitini kääntävän kasvonsa pois minusta tiesin, että tulisin vielä monta kertaa harmittelemaan tätä haihatteluani... Mutta en silloin ajatellut, silloin minulle oli tärkeintä minun oma pääni. ”Anna hänen mennä Ren...”, kuulin äitini kuiskaavan, en ikinä ollut kuullut hänen äänessään niin paljon tuskaa kuin silloin. Mutta enhän minä silloin tajunnut, miltä tuntuisi ajatus siitä, että menettäisi oman lapsensa. Ja vieläpä sen aioan minkä ikinä oli maailmaan saattanut.
”Hyvä on”, isäni totesi vihaisena ja kääntyi katsomaan minuun.
”Mutta muista tämä Syrena. Vasta kun kymmenen sukupolven lävitse on merenneito veresi kulkenut, olette oppineet ymmärtämään ja kunniottamaan elämäämme täällä. Vasta silloin teillä on ymmärrystä siitä, mikä lahja tälläinen elämä on ja voitte palata takaisin.”, kuulin hänen sanovan ja näin ne valot. Niin kauniita... Hetkellisesti mietin olinko tehnyt virheen.
Äkkiä tuntui kun minua päin olisi heitetty valas. Tunsin kuinka silmäni painuivat kiinni väkisin ja aloin vajota. Hiljalleen meren syleilessä minua kuin äiti syleilee lastaan. Hetken olin enemmän osa merta kuin ikinä...
Sitten minä menetin tajunta... Kaikki vain pimeni ja hiljeni. Päässäni kaikui vain isäni lause.
” Vasta kun kymmenen sukupolven lävitse on merenneito veresi kulkenut, olette oppineet ymmärtämään ja kunniottamaan elämäämme täällä.”
Pimeys..... ikuisuus..... laineet.... LAINEET?!
Kuulin jotain mikä kuulosti jännältä korvaani. Lokkeja, tajusin äkkiä. Samalla kuulin myös aallot, jotka löivät rantaan sekä tunsin polttavan auringon lämmittävän ihoani. Haistoin raikkaan mereltä päin puhaltavan tuulen. Ja jossain kuului myös elämisen ääniä vaimeana.
Avasin varovasti silmäni ja jouduin sulkemaan ne hetkeksi. Aurinko tuntui liian kirkaalta sen pimeyden jälkeen. Tajusin, että sormissani oleva hiekka, ei ollut märkää rantahiekkaa vaan kuivempaa. Äkkiä huomasin myös, että vaikka kuulin rantaan lyövät aallot, eivät ne hyväileet ruumistani. Vedin syvään henkeä ja nostin pyrstöni ylös.
Riemun kiljahdukseni kaikui takaisin kallioista ja kuului varmaan kaupunkiin asti. Se oli uskomatonta... Minulla oli jalat... Minä olin ihminen. Isä oli todellakin toteuttanut hartaimman toiveeni. Olin niin innoissani jaloistani, etten tajunnut erästä asiaa...
Vasta kun nousin ylös ja katsoin merelle, se kolahti tajuntaani. Asia, hyökkäsi tajuntaani painavana ja raskaana. En enää voisi palata kotiin, eikä edes minun lapseni eikä lapsenlapseni. Isä oli kironnut sukuni. Ensimmäistä kertaa kaduin silloin lähtöäni. Käänsin katseeni mereltä toiseen suuntaan.
Siinä se oli Sunset Valley.... Minun tuleva uusi kotini. Minun ja sukuni, niin kauan, että meillä olisi ymmärrystä arvostaa elämää veden alla. Tämä on siis minun ja sukuni, Dwynin, pieni merenneitotarina.
Seuraava
Tämä kaunis nainen, hän on äitini Syr. Olen äitini esikoinen ja hänelle minun synnyttämiseni oli tuskaa täynnä. Rakastan äitini pitkiä ja tummansinisiä hiuksia. Harvoilla merenneito naisilla on noin tummat hiukset kuin äidillä. Monet ihmiset varmaan sanoisivat, että äitini on ruma ja ilkeän näköinen. Uskokaa pois, meidän yhteisössämme, terävä kasvoiset naiset saavat usein muita paremman aseman. Selkät piirteet kun kuvaavat luonteen lujuutta. Minun äidilläni kävi tuuri, sillä vuosia sitten häneen iski silmänsä aivan erityinen vetehinen...
Nimittäin isäni Ren. Miksikö äitiäni onnisti.... Olette malttamattomia, mutta äitiäni onnisti sen takia, että isäni oli valtakuntamme valtias. Minusta isäni, ei ollut mitenkään kiltti tai komea. Hän oli ankara ja kasvatti minua kurissa. Mutta toisaalta taas. Isä ei koskaan kieltänyt minulta juuri sitä mitä hänen olisi pitänyt.
Isäni tapasi äitini ja saman tien hän oli koukussa. Ei nyt kirjaimellisesti, mutta uskon, että tiedätte mitä tarkoitan. Myös äitini rakasti isääni kovasti. He olivat toistensa puuttuvat palaset, joskus jopa julmassa valtakunnassamme. Lopulta he saivat valtiaan ja valtiattaren paikat ja silloin he laittoivat minut alulleen. Eräänä kesäisenä yönä, täyden kuun aikaan, minä synnyin maailmaan. Olin tärkeintä ja rakkainta vanhemmilleni. Varsinkin äidilleni, joka meinasi menettää henkensä saattaessaan minut maailmaan. He olivat täysin valmiita toteuttamaan joka ikisen toiveeni mitä ikinä maailmassa keksin pyytää.
Ja tässä olen minä Syrena, merien prinsessa. Kuten jo kerroin äidilläni oli vaikeuksia minun maailmaan saattamisen kanssa, joten jäin ainoaksi lapseksi. Tosin meidän merenneitojen ja vetehisten perheissä on korkeintaan kaksi lasta. Minun unelma... tai siis oikeastaan yksi niistä, oli saada ainakin neljä lasta. Muihin haaveisiin kuului rakastava puoliso. Ja sellaisen olin löytänytkin. Harmi vaan hän ei tiennyt minusta.... Ai miksikö... Miten tämän nyt sanoisi... Hän on ihminen... Kyllä olen rakastunut ihmiseen. Kadehdin heitä, minusta he ovat niin täydellisiä.
Minun salaisuuteni oli se, että uin usein kilometrejä valtamereltä rantaan. Menin niin pitkälle kuin pystyn ja jäi makaamaan siihen tunneiksi. Katselin ihmisiä ja heidän elämiään. Muita lapsia kiellettiin ankarasti koskaan menemästä lähellekkään rantaa. Minä sen sijaan, vanhempani eivät koskaan sitä kieltäneet, eivät kai uskoneet, että tekisin mitään niin tyhmää. Sitten eräänä päivänä minä näin ihmismiehen, johon rakastuin. Silloin minä tein päätökseni...
”Isä, olet sanonut, että rakastaisit minua vaikka mikä tulisi. Että pitää unelmoida ja tehdä kaikkeansa niiden eteen.”, sanoin ääni vavisten sinä päivänä. Isäni katse kulki vartalollani.
”Niin rakas tyttäreni? Tiedät, että pyrin toteuttamaan kaikki toiveesi”, hän vastasi syvällä äänellään. Se oli niin rauhallinen.
”Haluan olla ihminen”, totesin ja tuijottin päättäväisenä isääni,
”Oi isä. Olen unelmoinut siitä vuosia, päästä minut pois ole niin kiltti. Minä haluan olla ihminen, olen kyllästynyt olemaan pieni merenneito”
”Syrena oletko menettänyt järkesi!”, isäni alkoi raivota. Säikähdin, sillä en ollut vielä ikinä nähnyt hän niin vihaisena. Äitini kasvot olivat kuin kivestä. Hän tuijotti meihin.
”Tajuatko ollenkaan miten paljon me sinua rakastamme ja miten ikinä julkeat unelmoida mitään noin hullua!”, isäni jatkoi huutamistaan.
”Ren kultaseni lopeta”, äitini sanoi äkkiä. Hän puhui harvoin, mutta silloinkin hänellä oli aina sanottavaa. Katsahdin nyt äitini kasvoja ja näin kuinka vakavat ne olivat. Tajusin, että pyysin äidiltäni ehkä kauheinta asiaa mitä nainen voisi ikinä kokea. Mutta en välittänyt, entä minun tunteeni ja unelmani?
”Miksi sinä kultaseni haluat olla ihminen. Jalkojenko takia.... Senkö, että he kieroilevat ja pettävät toisiaan? Mikään kultaseni, ei ole niin häilyväinen kuin ihmissydän, sellaisenko sinä todella haluat?”, äitini kysyi hiljaa ja katsoi minua silmiin. Nyökkäsin syvään. Minä halusin olla ihminen, millään muulla ei olisi väliä.
”Syrena kuinka sinä oikein julkeat!”, isäni ärähti minulle ja käänsin päättäväisenä katseeni isääni.
”Minä.... Haluan..... Olla..... IHMINEN!”, huusin kerrankin isälleni vastaan. Tunsin kuinka kiukku alkoi nousta pintaan ja minua suututti sekä harmitti. Miksi aina kaikki muut saivat kaiken. Minä olin sentään prinsessa. Minun kuului saada haluamani.
”Olen rakastunut mieheen. Rakastan häntä... hänen takiaan haluan olla ihminen...”, sanoi sitten lopulta ja katselin vanhempiani päättäväisenä. Tiesin, että olin kuilun reunalla.
Kun näin äitini kääntävän kasvonsa pois minusta tiesin, että tulisin vielä monta kertaa harmittelemaan tätä haihatteluani... Mutta en silloin ajatellut, silloin minulle oli tärkeintä minun oma pääni. ”Anna hänen mennä Ren...”, kuulin äitini kuiskaavan, en ikinä ollut kuullut hänen äänessään niin paljon tuskaa kuin silloin. Mutta enhän minä silloin tajunnut, miltä tuntuisi ajatus siitä, että menettäisi oman lapsensa. Ja vieläpä sen aioan minkä ikinä oli maailmaan saattanut.
”Hyvä on”, isäni totesi vihaisena ja kääntyi katsomaan minuun.
”Mutta muista tämä Syrena. Vasta kun kymmenen sukupolven lävitse on merenneito veresi kulkenut, olette oppineet ymmärtämään ja kunniottamaan elämäämme täällä. Vasta silloin teillä on ymmärrystä siitä, mikä lahja tälläinen elämä on ja voitte palata takaisin.”, kuulin hänen sanovan ja näin ne valot. Niin kauniita... Hetkellisesti mietin olinko tehnyt virheen.
Äkkiä tuntui kun minua päin olisi heitetty valas. Tunsin kuinka silmäni painuivat kiinni väkisin ja aloin vajota. Hiljalleen meren syleilessä minua kuin äiti syleilee lastaan. Hetken olin enemmän osa merta kuin ikinä...
Sitten minä menetin tajunta... Kaikki vain pimeni ja hiljeni. Päässäni kaikui vain isäni lause.
” Vasta kun kymmenen sukupolven lävitse on merenneito veresi kulkenut, olette oppineet ymmärtämään ja kunniottamaan elämäämme täällä.”
Pimeys..... ikuisuus..... laineet.... LAINEET?!
Kuulin jotain mikä kuulosti jännältä korvaani. Lokkeja, tajusin äkkiä. Samalla kuulin myös aallot, jotka löivät rantaan sekä tunsin polttavan auringon lämmittävän ihoani. Haistoin raikkaan mereltä päin puhaltavan tuulen. Ja jossain kuului myös elämisen ääniä vaimeana.
Avasin varovasti silmäni ja jouduin sulkemaan ne hetkeksi. Aurinko tuntui liian kirkaalta sen pimeyden jälkeen. Tajusin, että sormissani oleva hiekka, ei ollut märkää rantahiekkaa vaan kuivempaa. Äkkiä huomasin myös, että vaikka kuulin rantaan lyövät aallot, eivät ne hyväileet ruumistani. Vedin syvään henkeä ja nostin pyrstöni ylös.
Riemun kiljahdukseni kaikui takaisin kallioista ja kuului varmaan kaupunkiin asti. Se oli uskomatonta... Minulla oli jalat... Minä olin ihminen. Isä oli todellakin toteuttanut hartaimman toiveeni. Olin niin innoissani jaloistani, etten tajunnut erästä asiaa...
Vasta kun nousin ylös ja katsoin merelle, se kolahti tajuntaani. Asia, hyökkäsi tajuntaani painavana ja raskaana. En enää voisi palata kotiin, eikä edes minun lapseni eikä lapsenlapseni. Isä oli kironnut sukuni. Ensimmäistä kertaa kaduin silloin lähtöäni. Käänsin katseeni mereltä toiseen suuntaan.
Siinä se oli Sunset Valley.... Minun tuleva uusi kotini. Minun ja sukuni, niin kauan, että meillä olisi ymmärrystä arvostaa elämää veden alla. Tämä on siis minun ja sukuni, Dwynin, pieni merenneitotarina.
Seuraava
Herranpieksut LC Dwynissä on taas kuvat!!! Elämäni on pelastettu!!!!!!
VastaaPoista