~004~

Syrena itse onnistui selviytymään ruumiillisesti pelkällä säikähdyksellä. Hänellä oli muutamia ruhjeita ja mustelmia. Kumminkin Leightonin ja Syrenan maailma rysähti alas kun heille kerrottiin, että Syrenan raskaus oli mennyt kesken kaatumisen takia. Naista pidettiin tarkkailussa muutama päivä ennenkuin hän pääsi sitten viimein kotiin.



Kotiin päästyään Syrena painui pitkäkseen ja itki sikiöasennossa. Hän oli niin kovasti toivonut ja vaalinut tätä lasta ja nyt se vietiin häneltä pois. Nainen oli täynnä epätoivoa ja tuskaa. Leighton joutui anomaan naiselle lisää sairaslomaa töistä, sillä Syrena ei itse pystynyt siihen. Naisen mielessä pyöri vain se, että jos hän ei olisi koskaan tullut tänne, lapsi paralle ei olisi käynyt näin.



Koko heidän pieni perheensä oli sekaisin tästä menetyksestä. Vaikka he kuinka yrittivät etsiä järkeviä syitä ja syytellä muita. Lopulta he syyttivät itseään aina. ”Syrena sun on pakko yrittää jatkaa jo elämää”, Leighton sanoi eräänä iltana istuessaan masentuneena sängylle. Nainen purskahti itkemään. ”Mä en vaan saa mielestäni sitä lasta.”, nainen uikahti ja mies huokasi. ”Mä tiedän, meidän on vaan pakko yrittää.”, mies vastasi hiljaa.



Syrena alkoi pikku hiljaa yrittää päästä kiinni takaisin elämään. Toisinaan se oli vaikeaa kun hän katseli itseään peilistä ja mahaansa, jossa ei ollut enää nättiä pientä kumpua. Hän purskahti itkemään ja yritti hillitä itsensä. Heillä olisi vielä aikaa.



Leighton oli yrittänyt päästä irti entisestä, käymällä parturissa ja alkoi kuntoilla salilla useammin. Hän urheilu-uralla kumminkin tarvitsi kuntoaan. Toisinaan kyllä mieskin ajatteli menettettyä yhteistä lasta, hän osasi vain kuvitella miltä Syrenasta tuntui menettää tavallaan esikoinen.



Eräänä iltana Syreena istui rannassa miettien niitä ja näitä. Hän oli kerrankin saanut itsensä ulos kotoa monien viikojen jälkeen. Hän mietti kaikkea mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun hän oli tullut Sunset Valleyseen. Tavallaan hän katui päätöstä nyt oikeasti. Hän oli menettänyt perheensä ja nyt jopa lapsensa sen takia, että oli toivonut olevansa ihminen. Hän tuntui vain joka kerta satuttavan kaikkia muitakin.



Syrena oli niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei hän kuullut askelia, jotka siirtyivät pehmeältä nurmelta kuumalle hiekalle päästäen kevyitä ääniä. Muttei silti niin kevyitä, etteikö niitä olisi kuullut jos olisi keskittynyt siihen mitä ympärillä tapahtui.



Askel askeleeta ääni vain läheni naista, eikä tämä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Syrena vaan tuijotti tyhjänä merelle, kuunnellen kun aallot löivät kauempana kallioon. Hän mietti, mitä hänen isälleen ja äidilleen mahtaisi kuulua. Kaipasivatko he häntä kotiin.



Pian joku istui hiljaa naisen viereen ja laski kätensä tämän käden päälle. Laskeutunut käsi oli hiukan karhea mutta täynnä lämpöä, sellaista lämpöä ja myötätuntoa, joka havahduttaisi kenet tahansa.



Niin kävi myös Syrenalle. Hänen sydämensä pomppasi kurkkuun ja silmät levisivät hämmästyksestä. Hätääntyneenä nainen katsoi käteensä ja sitten viereensä.



”Olen niin pahoillani kulta”, Leighton kuiskasi ja Syrenen sydämessä tuntui pieni pisto. Kaiken tämän ajan hän oli ajattellut vaan itseään, hän ei ollut tajunnut, että myös hänen poikaystävänsä surisi menettettyä lasta. ”Mutta Syrena, sun täytyy muistaa, että mä olen sun tukena tapahtui mitä tapahtui”, Leighton jatkoi hiljaa ja katsahti naisen valkoisiin silmiin.



Nainen painautui poikaystävänsä kainaloon ja katseli tähtitaivasta hetken hiljaisena. ”Mä tiedän sen kultaseni, mä tiedän.”, hän sanoi hiljaa ja katsahti mieheen hymyillen. Leighton nyökkäsi ja he istuivat hiljaa tuijotellen taivasta. Sanoja ei tarvittu, he tiesivät, että he tukisivat toisiaan, vaikka mikä tulisi.



Seuraavana aamuna Syrena oli laittamassa aamiaista ja lähdössä hyvällä mielin pitkästä aikaa töihin, kun hänen puhelimensa soi. Nainen katsahti ruutua ja huomasi, että soittaja oli hänen pomansa. Nainen myhäili yksikseen, että varmaan varmistaisivat, ettei hän tarvitsisi lisää sairaslomaa.



Nainen vastasi tavalliseen tapaansa. ”Hei tässä Anna, minulla on ikäviä uutisia sinulle. Meidän on pakko irtisanoa sinut. ” Syrena tunsi murtuvansa taas. Juuri kun kaikki oli ollut niin hyvin, nyt hän saisi sitten potkut. ”Mutta... Minä oli tänään palaamassa töihin”, Syrena yritti vielä. ”Valitan Syrena, voit laittaa minut suosittelijaksi seuraavaan työpaikkaasi”, nainen toisessa päässä lopetti puhelun. Huokaisten Syrena painoi puhelimen kiinni, mitä hän oikein nyt tekisi.



Hiljaisuuden vallitessa kaksikko söi aamiaistaan. Lopulta Leighton katkaisi hiljaisuuden. ”Mä olen pahoillani Syr” Nainen huokasi katsellen ruokaansa. ”Eihän se sun vikasi ollut.”, hän sanoi ja yritti hymyillä hiukan. ”Enemmän mua harmittaa se mistä me nyt saamme rahaa”, Syrena sanoi huolestuneena.



Yhtä-äkkiä Leighton katsoi naiseen hymyssä suin. ”Sähän voisit alkaa puutarhuriksi. Perustaa oman yrityksen.”, mies sanoi ja Syrena katsahti poikaystäväänsä. ”Oletko sä järjiltäsi?”, hän kysyi ja mies pudisteli päätään. ”Mieti nyt, monet haluavat kasvejasi muutenkin, sen jälkeen voisit myydä niitä hiukan kalliimmalla ja saisit vielä kaupungilta avustusta”, Leighton totesi hymyilen.



Aamiaisen jälkeen Syrena jo tilasikin taksin, jolla hän suuntasi kohti kaupungintaloa. Leighton oli oikeassa, Syrenan puutarha vaati jo muutenkin todella paljon aikaa ja jos hän tekisi itsenstään puutarhurin, niin hän saisi vaikka koko päivän hoitaa puutarhaansa. Lisäksi hän saisi kerran viikossa rahallisen avustuksen myymiensä hedelmien ja kasvisten lisäksi.



Syrena huomasi, kun he olivat melkein kaupungintalon edessä, pari naista jotka heiluivat kylttien kanssa. ”Mitä ihmettä tuolla tapahtuu?”, hän kysyi hämmästyneenä. ”Vaikuttaisi MTT:n mielenosoitukselta taas.” kuski vastasi naiselle ja Syrena hymyili hiukan. ”Mutta miksi he osoittavat mieltään?”, nainen kysyi äkkiä ja kuski vilkaisi takapenkille. ”En suosittele puuttumaan siihen”, kuski totesi ja meni sitten mykäksi pysäyttäessään autonsa kaupungintalon eteen.



Nainen nousi autosta ja lähti astelemaan verkaisesti porukan ohitse. ”Me ansaitsemme samat oikeudet!”, nainen hänen vieressään karjaisi ja katsoi Syrenaa. ”Me emme ole pellejä ja sirkuseläimiä!” Syrenaa hiukan pelotti ihmisten kiihko, joka heistä huokui. Nopeasti nainen askelsi sisälle sopimaan yrittäjyydestä ja tekemään papereita.



Mutta tullessaan ulos ja kuullessaan MTT:läisten huudot, jokin naksahti naisen päässä. Syrena oli niin täynnä vihaa ja adrenaliinia, siitä miten häntä kohdeltiin. Hän oli kuin joku koekaniini suurimmalle osalle kaupunkilaisista. Jokin, jonka kanssa ei kannattanut olla tekemisissä. Syrena tempaisi lähimmältä ihmiseltä kyltin käteensä. ”OIKEUTTA MEILLE!”, hän kiljaisi ja sai osaksi taputuksia muilta osanottajilta.



Pormestari katsahti ikkunasta hymähtäen. ”Neiti Dwyn on liittynyt mielenosoitukseen.”, raskas ääni totesi. ”Meidän varmaan täytyy taas muistuttaa häntä, ettei hänen kannattaisi tehdä itseään liian näkyväksi.” pormestari totesi ja pieni hymy nousi miehen huulille. ”Seuratkaa häntä”



Päivän aikana yhä useampia ihmisiä ja erilaisia olentoja, lähinnä vampyyreja, kerääntyi kaupungintalon eteen. Syrena tajusi vasta nyt, että oikeasti suurinosa kaupunkilaisista oli tekemissä erilaisten olentojen kanssa. Vampyyrit ja muunlaiset muukalaiset koskettivat monien ihmisten elämää Sunset Valleyssä. Harvat vaan uskalsivat avoimesti nousta sortovaltaa vastaan. Lopulta Syrenan oli jo kiirehdittävä kohti kauppaa, jonne hän veisi taas satsin tomaatteja ja omenoita.



Kun nainen tuli ulos kaupasta, hän ei voinut olla näkemättä isoa sinistä autoa, joka kaasutti paikalta pois hyvin nopeasti. Syrena ehti nähdä kuskista sen verran, että se oli mies ja hän melkein voisi vannoa, että aamulla äskeinen mies oli ollut kaupungintalolla myös. Syrena kumminkin päätti unohtaa tapahtuman, heidän elämänsä hymyili kerrankin.



Mutta jo samana yönä... Dwynien pieneen taloon, mikäli outoa varastorakennusta edes pystyi vielä taloksi sanomaan, saapui kutsumattomia vieraita yön pimeyden turvin. Äänettömästi hahmo hiipi pehmeän nurmen yli. Ovella hän pysähtyi ja painoi kahvan alas varovasti.



Varas hiippaili sisään mutta ei edes tajunnut, että ovi narahti sen verran, että joku saattaisi vaika herätä siihen. Tottuneesti yöllinen ei-toivottu vieras suuntasikin sitten kohti pariskunnan vessaa. Yleensä ihmiset säilyttivät paljon arvokkaita tavaroita vessassa.



”Mikä se oli?”, Syrena nousi äkkiä pystyyn unen pöperöisenä ja katseli Leightonia, joka oli jo jalkeilla. ”Ei hätää kulta soitin jo poliisit”, mies totesi ja tuijotti seinää. ”Meillä on murtovaras, ole ihan hiljaa... Jooko kulta?”, mies jatkoi ja ajatteli samaan aikaan, että hän tiesi, ettei poliiseista olisi apua. Talasimscan koura ylettyi melkein kaikkialle, mutta hän ei uskaltanut sano sitä Syrenalle.



Varas olikin kerennyt irrotella pussiinsa heidän pelinsä ja käsienpesualtaan. ”No niin sitten katsotaan keittiö”, nainen totesi nauraen ja taputti säkkiä hymyilen.



Syrena kuuli kuinka varas siirtyi keittiöön ja hän painoi silmänsä kiinni. Kyyneleet yrittivät väkipakolla tunkea ulos silmistä. Häntä pelotti niin paljon. Miksi aina kun hänestä tuntui, että hänellä meni hyvin tapahtui jotain, joka heilauttaisi elämää taas.



Äkkiä Syrena kuuli kadulta sireenit ja hän avasi silmänsä. Poliisiauto liisi kovaa vahtia pitkin tietä kohti heidän kotiiaan. Kun nainen kuuli, että ulkona paukahti auton ovi, hän pinkaisi keittiöön. ”SYRENA!”, Leighton huusi hädissään.



Nainen näki varkaan, joka katseli häntä hymyssä suin. Varas nosti säkin naisen nähtäväksi. ”Kiitos lahjoituksista Syreena, ensi kerralla kun osallistut mielenosoituksiin, muista tämä.... Me olemme olleet sinulle erittäin armollisia, mutta jos et pian opi tavoille.... Meidän on ryhdyttävä radikaalimpiin toimenpiteisiin”, varas totesi ja Syrena veti henkeä syvään. Tämä siis johtui siitä mielenosoituksesta. Hän oli tyrmistynyt, eikä tajunnut, kun joku syöksyi ovesta sisään.



Yhtä-äkkiä heidän olohuoneessa oli täydellinen kaaos päällä. Paikalle rynnännyt naispoliisi ja varas tappelivat oikein olan takaa. Kuului kiroilua ja iskuja. Syrena tuijotti suu auki kaksikkoa ja tässä vaiheessa Leighton oli juossut tyttöystävänsä turvaksi myös.



Kumminkin poliisi hävisi käsirysyn ja varas lähti juoksemaan karkuun ulos. ”Ota hänet kiinni!”, Syrena huusi ja alkoi hyppiä paniikissa. Poliisinainen olisi saanut varkaan vielä hyvin kiinni, mutta tämä vain seisoi paikallaan ja katsoi kun musta hahmo katosi yöhön. ”Olen todella pahoillani, mutta loukkasin jalkani en saisi häntä kiinni enää.”, poliisi totesi ja kirjoitti jotain vihkoonsa ylös. ”Saamme hänet ensi kerralla kiinni” Syrena ei ollut uskoa korviaan.



Kun poliisi oli tehnyt muutamia kysymyksiä heiltä, he pääsivät sänkyyn takaisin. ”Mä en voi uskoa, että meitä kohdellaan näin.”, nainen puuskahti surullisena. ”Kulta... Talasimscan juuret ovat syvät... Mutta älä huoli mä pidän susta huolta, katsotaan sitten aamulla niitä vahinkoja”, Leighton lupasi hiljaa. Syrena huokasi ja veti peiton raskaasti korviinsa. Huomenna olisi uusi päivä.



Poliisi oli istunut autoonsa ja katsahti vieressään olevaa miestä. ”Leighton oli siellä”, poliisi totesi yksityisetsivälle hymyilen ja käynnisti auton. ”Hyvä... löysimme hänet viimein... Voimme alkaa toteuttaa siis suunnitelmaamme pian”, etsivä totesi hymyilen. Aamun valjetessa poliisiauto lipui hiljaa pois asuinalueelta auringon ensimmäisten säteiden pyyhkiessä tienoota ja värjätensä sen kauniin punertavaksi.

Edellinen   Seuraava