~009~

Syrena heräsi seuraavana aamuna väsyneempänä kuin koskaan. Hän oli koko yön pyörinyt sängyssä ja miettinyt, kenestä hän tekisi suvun perijän. Nainen oli tullut lopulta siihen tulokseen, että Jaya olisi kaikinpuolin sopiva jatkaja suvulle ja niinpä hänen täytyisi mahdollisimman nopeasti kertoa totuus tytölle.



Nainen pukeutui hitaasti ja nauttien rauhallisesta aamusta. Jaya, Dalia ja Demyx olivat jo lähteneet kouluun ja Leightonkin oli mennyt töihin. Kira ja Kalla nukkuivat vielä autuaina pinnasängyissään. Syrena meni peilin eteen ja katseli itseään. Pikkuhiljaa karu totuus alkoi hahmottua hänelle.



Nainen katseli itseään peilistä kauhistuneena. Oliko hän todellakin kulkenut tämän näköisenä kadulla? Hän, joka oli viiden lapsen äiti. Kulahtanut meikki ja liian nuorekas pukeutuminen saivat hänet näyttämään vielä vanhemmalta mitä hän oli. ”Ai kauheta. Olenko minä todella ollut tämän näköinen kaikki nämä vuodet?”, hän kyseli kuvajaiseltaan ja siveli kasvojaan. Hänen merenneitogeenejensä ansiosta ikä ei ihan niin hyvin näkynyt hänestä, mutta silti huomasi, että hän yritti pitää kynsin ja hampain kiinni nuoruudestaan. Asian olisi muututtava. Hän halusi jälleen näyttää kauniilta eikä ihmiseltä, joka yritti olla ikinuori.



Syrena oli soittanut perheen vakiolastenhoitajan paikalle ja suunnisti itse kaupungille. Naista ei ikinä ollut hävettänyt liikkua niin paljon kaupungilla päiväsaikaan. Hänestä tuntui, että nyt kaikki tuijottivat ja arvostelivat häntä. Hän melkein kuuli korvissaan, miten ihmiset ajattelivat, ettei tämän näköinen ihminen voinut olla hyvä äiti lapsilleen. Viimeistä kertaa nainen liikkuisi tuossa tiukassa violetissa mekossa. Pian Syrena saapui Peran salongille ja katseli sitä. Kun hän astuisi tuonne, hän ei enää palaisi ikinä ikinuorten maailmaan, vaan hyväksyisi täysin itsensä sekä nopeamman vanhenemisen, mitä hän ikinä olisi merenneitona kokenut.



Iltapäivällä lapset olivat tulleet koulusta ja tehneet läksynsä. Demyx alkoi heti leikkiä Kiran kanssa. Ainoa lapsista, joka oli kerennyt syömään valmiin välipalan jääkaapista oli Dalia. Tyttö vaelteli jotenkin huonovointisen näköisenä pitkin taloa. ”Oletko sä kunnossa sisko?”, Demyx kysyi lopulta ja katsoi siskoaan huolestuneena. ”Mun on vähän heikko olo”, Dalia myönsi veljelleen tuijottaen seinää, joka alkoi äkkiä häilyä.



Samassa Dalia menetti tajuntansa ja hän kaatui lattialle. Demyx nousi ylös hätääntyneenä ja Kira alkoi itkeä kuuluvasti. ”Dalia Dalia!”, Demyx huusi menen siskonsa viereen ja ravisteli tätä. Kuullessaan poikansa hätääntyneet huudot, Leighton tuli olohuoneeseen ja huomasi tajuttoman tyttärensä. ”Demyx soita ambulanssi!”, Leighton huudahti ja syöksyi tyttärensä luokse kokeilemaan tämän pulssia sekä antamaan tälle ensiapua.



Onneksi tyttö saatiin ajoissa sairaalaan, sillä juuri kun ambulanssi pysähtyi Sunset Valley keskussairaalan eteen, Dalian sydän pysähtyi. Dalian saatiin elvytettyä ja hänet vietiin tarkkailuun. Piinavat tunnit kuluivat kun Jaya ja Leighton istuivat käytävässä odottamassa tietoja. Syrena oli ollut niin poissa tolaltaan, että naisen oli ollut parempi jäädä kotiin nuorempien lasten kanssa. Lopulta lääkäri tuli kaksikon luokse ja kertoi, että Dalia oli jotain kautta saanut myrkkyä elimistöönsä. Dalia selviäisi kyllä, mutta tytön täytyisi jäädä tarkkailuun pariksi päiväksi. Lääkäri kehoitti myös Leightonia tutkimaan kodin kaiken varalta.

Koko Dwynien perhe oli järkyttynyt kuulessaan, että Dalia oli joutunut myrkytyksen takia sairaalaan. Leighton ei jaksanut epäillä, että tyttö olisi saanut kotoa myrkyn. Mies uskoi, että myrkky olisi peräisin koulun kemianluokasta.



Arki kului aika normaalisti Dalian poissa ollessakin. Pienempiä sisaria opetettiin potalle ja puhumaan. Leighton varsinkin, vietti nyt hurjasti aikaa Kiran kanssa. Koska Dalian tilaa tarkkailtiin kokoajan, Leighton ei uskonut, että tytöllä olisi mitään suurta hengenvaaraa. Silti hänen mielessään välillä kävi, mitä hän tekisi, jos menettäisi yhdenkään lapsistaan.



Jaya mietti myös paljon Dalian myrkytystä. Hän yritti pitää pahat ajatukset pois auttamalla vanhempiaan kaksosten kanssa. Hän opetti Kiraa puhumaan mielellään. Jostain syystä Kira tuntui saavan perheessä enemmän huomiota kuin Kalla. Tämä voisi tulevina vuosina vielä kostautua.



Pari iltaa myöhemmin Jaya meni ottamaan ruokaa jääkaapista, kun hän keksi sen. ”Lastenhoitaja...”, hän kuiskasi. Lastenhoitajalla oli tapana tehdä heille aina välipala valmiiksi jääkaappiin ennen lähtöään. Jayaa kylmäsi äkkiä. Dalia oli vahingossa syönyt hänen välipalansa ja saanut myrkytyksen. Tämä ei voinut olla mahdollista.

Jaya kertoi äidilleen teoriastaan ja alkuun Syrena syytti tyttöä liian vilkkaasta mielikuvituksesta. Kumminkin kun kävi ilmi, ettei kukaan muu vielä silloin ollut kerennyt koskea välipalaan, myös Syrena alkoi uskoa Jayan teoriaan. Hänen tyttärensä itki hänelle, että miksi joku yritti niin kovasti päästä heistä eroon. Kuka ihme kaiken tämän takana oikein oli? Syrenan sydämeen sattui, kun hän tajusi, että hänen olisi pitänyt jo aiemmin kertoa Jayalle totuus itsestään. Jos hän jatkaisi salailua... Syrena ei edes halunnut ajatella mitä Talasimsca yrittäisi seuraavaksi.



Samana iltana kuin Dalia oli päässyt kotiin, Syrena söi tyttöjen kanssa ulkona. ”Dal, sinun täytyisi huomenna katsoa Kiraa ja Kallaa... Minun täytyy puhua Jayan kanssa kahden eräässä paikassa”, Syrena sanoi lopulta ja Jaya katsahti äitiään hämmästyneenä. ”Mut eikös se lastenhoitaja vois?”, Dalia aloitti ja Syrena pudisteli päättään. ”Ei, ehdottomasti ei. Hänet on erotettu.”, nainen sanoi sitten ja katsoi Jayaa varovasti. ”Hyvä on, mutsi”, Dal sanoi sitten hymyillen. ”Kiitos, kultaseni”, Syrena totesi hymyillen Dalialle takaisin.

Seuraavana aamuna Syrena heräsi pirteämpänä kuin koskaan. Hänellä oli hyvä tunne tästä, että hän voisi viimeinkin kertoa Jayalle, mikä tämä oli. Heillä olisi niin paljon puhuttavaa keskenään. Mutta toisaalta Syrena tiesi, että tämän jälkeen Jaya ei olisi enää hänen pikku tyttönsä. Tyttö tekisi omat päätöksensä elämässä, eikä hän voisi enää niihin paljon vaikuttaa vaikka haluaisi.



Auto matkan jälkeen he olivat viimein sitten Sunset Valleyn lauttarannassa. Jaya katseli ympärileen hiukan ujona. Mutta, joka askelmalla, jolla he lähestyivät merta, Jaya tunsi kuinka hänen sisällään oleva ääni rauhottui. He seisoivat hetken aivan hiljaa meren rannalla. Lopulta Syrena kuiskasi, ”Sinusta tuntuu kuin olisit kotona, eikö totta kultaseni?” Jaya katsoi hämmästyneenä äitiään ja nyökkäsi. ”Mä en käsitä miksi?”, Jaya sanoi ja tuijotti äitinsä valkoisia silmiä.



Syrena kääntyi tytärtään päin hymyillen varovasti. ”Jaya... Sinä et ole täysin ihminen ”, nainen totesi lopulta ja huokasi. ”Minun olisi pitänyt kertoa tämä aiemmin jo teille kaikille lapsille. Mutta olen oppinut ihmisyydestä sen, että he ovat valmiita tekemään kaikkensa perheessä eteen. Ainakin useimmat heistä. Olen pahoillani, että tämä tulee näin myöhään. En vain halunnut pilata sinun lapsuuttas,i Jaya-kulta”, Syrena puhui surullisena. ”Mitä sinä oikein nyt höpötät, äiti?”, Jaya naurahti vähän ja hän oikeastaan liikuttui kun huomasi, kuinka paljon hänen äitinsä oikeasti hänestä välitti. Selvästi, naisen oli vaikea kertoa tätä kaikkea hänelle.



Syrena katseli vaikeana jalkoihinsa, kunnes lopulta nosti katseensa Jayan kasvoihin. Hän katsoi nyt viimeistä kertaa tyttöä niin, että tämä ei tiennyt juuristaan. Kertomisen jälkeen kaikki olisi niin paljon vaikeampaa. Syrena saattoi puhua kokemuksesta. Hän oli Talasimscan takia menettänyt jo yhden lapsistaan. Ja hän ei missään nimessä halunnut, että se tapahtuisi enää ikinä uudestaan. ”Jaya... Minä olen merenneitoprinsessa. Rakastuin vuosia sitten ihmismieheen ja pyysin isääni muuttamaan minut ihmiseksi. Pyyntö oli kumminkin niin hölmö ja itsekäs, että isäni kirosi minut. Vasta kun merenneitogeenini olisivat kulkeneet kymmenen sukupolven lävitse voisimme palata kotiimme. Rakkaaseen mereen”, Syrena kertoi raskain sydämin tämän kaiken ja tarkkaili tyttärensä reaktiota. Jaya oli paikallaan, mutta hymy tytön kasvoilta oli kadonnut. Jaya alkoi pudistella päättään aivan kuin aavistavan tulevan. ”Merenneitogeenit kulkevat sinisen ihon mukana ja niinpä suvun jatkajan täytyy aina olla sini-ihoinen. Jaya... olen valinnut sinut jatkamaan sukuamme. Mutta sinun täytyy muistaa, että meidän salaisuutemme täytyy pysyä piilossa. On olemassa ryhmä nimeltään Talasimsca, joka haluaa tehdä meistä koe-eläimiä. Ryöstää oikeutemme elämään, normaaliin elämään, jonka täytyisi myös kuulua meille. He ovat valmiita jopa tappamaan, ettemme saastuttaisi ihmisrotua”, Syrena sai lopulta kertomuksensa loppuun ja katseli Jayaa, joka näytti lievästi järkyttyneeltä. Toisaalta, se ei olisi ihme. Uutinen oli melko järkyttävä ja iso, varsinkin kun eli muutenkin juuri vaihetta elämässä, jossa etsi itseään.



Lopulta Jayan kasvot vääntyivät vihasta. ”Mitä sä oikein ajattelit, harppu! Sun olisi pitänyt kertoa aiemmin!”, tyttö huusi eikä välittänyt vaikka muutamat ihmiset rannalla kiinnostuivatkin heidän sanailustaan. ”Sun takias Sam ja Dalia meinasi kuolla siinä palossa! Ja entä se myrkky?! Jos sä olisit kertonut aiemmin sitä ei olisi tapahtunut!”, tyttö rääkyi sen minkä kurkustaan sai. ”Tajuatko, että sä olisit voinut tuhota meidän kaikkien elämän tolla salailussa! Toi ei ole rakkautta toi on itsekkyyttä!”



Syrena ei ikinä ollut nähnyt Jayaa noin vihaisena. ”Mut.. mutt... mutta minä suojelin teitä. Oli parempi mitä vähemmän tiesitte. Ette tarvinneet elää jatkuvassa pelossa niinkuin minä”, Syrena yritti puolustella tekojaan tyttärelleen. Toisaalta, hän tiesi, että Jaya oli osittain oikeassa. Kumpa hän olisikin kertonut aiemmin, niin muut olisivat osanneet varoa edes hiukan.



Yhtä-äkkiä tyttö lähti juoksemaan pois äitinsä luolta. ”JAYA ODOTA!”, Syrena huudahti ja kääntyi tytön perään. ”JÄTÄ MUT RAUHAAN!”, Jaya huusi äidilleen. Hän ei halunnut, että hänen äitinsä näkisi hänen itkevän. Ihmiset tuijottivat kummissaan tyttöä, joka juoksi heidän ohitseen kyyneleet silmissä. Syrena jäi seisomaan hermostuneena rannalle. Mitä hän nyt tekisi? Jaya varmaan vihasi häntä, eikä mikään ihme. Syrena oli juuri rikkonut Jayan entisen elämän, tytön täytyisi miettiä nyt kaikki uudestaan. Syrena jos kuka tiesi, miltä tuntui kun matto tempaistiin alta juuri kun luuli kaiken olevan hyvin.

Jaya juoksenteli ympäri kaupunkia. Hän mietti äitinsä kertomaa tarinaa. Samalla siinä oli niin paljon järkeä ja samalla se tuntui ihan mielipuoliselta. Hän olisi puoliksi mereneito, joka oli kirottu hänen äitinsä takia. Nyt hänen täytyisi epäillä jokaista ihmistä, jonka kanssa hän jutteli. Juostessaan hän kumminkin huomasi, että ääni, joka hänen sisällään oli takonut oli vaiennut. Tätäkö se oli yrittänyt hänelle kertoa... Että hän oli erilainen, että hän oli joku friikki. Kyyneleet purkaantuivat taas tytön silmistä, kuinka kukaan voisi ikinä rakastaa häntä, jos tietäisi totuuden.



Tyttö oli juossut pitkään ja kaupungin läpi aivan toiselle laidalle, missä olivat Sunset Valley kaatopaikka sekä paikallinen elokuvastudio nimeltään Elävät kuvat. Hapenpuute alkoi jo polttaa tytön keuhkoissa ja nälkäkin kävi yllättävän ylivoimaiseksi. Jaya huomasi kumminkin vanhan näköisen pikaruokalan aivan tien sivussa ja näki kuinka eräs nainen meni sisään. Hän voisi mennä istumaan sinne ja selvitellä hetken ajatuksiaan.



Jaya kumminkin kävi vaihtamassa vaatteensa äkkiä eräässä autossa. Hänen mekkonsa kun haisi ihan hikiseltä ja autossa oli ollut juuri hänen kokoaan oleva hame ja paita. Tyttö jemmasi omat vaatteensa pusikkoon tien viereen ja lähti varmoin askelin sisälle päin. Kumminkin kokoajan kun hän lähestyi ulko-ovea hän tajusi, että paikka näytti aika autiolta ja huonokuntoiselta, aivan kuin se ei olisi vuosiin ollut käytössä.



Jaya pääsi sisälle ja tyrmistyi hiukan. Äskeinen nainen, jonka hän oli nähnyt tulevan sisään oli poissa. Hetken ajan tytön päässä kävi ajatus, oliko hän nähnyt kummituksen. Kumminkin hän pudisteli päätään rivakasti. Ei semmoisia ollut kuin hänen siskonsa jutuissa. ”Hu huu?”, Jaya rohkastui huutamaan ja jäi odottelemaan vastausta. Siinä samalla hän silmäili rakennelmaa ja tajuisi, että sitä ei todellakaan ollut käytetty vuosiin.



Äkkiä, aivan Jayan läheltä kuului hissin ääntä muistuttava bling. Tyttö säikähti todenteolla ja tuijotti oven läpi toiseen huoneeseen. Järki kirkui tytön takaraivossa, että tämän pitäisi juosta vielä kun kerkeäisi. Toisaalta hän oli utelias tietämään minne se juuri sisään tullut nainen oli hävinnyt. ”Huhuu?”, Jaya totesi ja työnsi sitten oven auki astuen toiseen huoneeseen kerättyään rohkeutta ensin hetken.



Jaya koki aikamoisen yllätyksen astuessaan seuraavaan huoneeseen. Se oli vessa. Vessa jossa oli ränsistynyt vanha hissi ja ihmisiä. Tumma nainen katsahti häneen olkansa yli ja Jaya nielaisi pienesti. Kuinka hän ei äsken ollut nähnyt sisällä ketään. Ilmeisesti hän oli katsonut väärästä kulmasta. Varovasti tyttö yritti hymyillä. ”Mene sinä vaan ensin, minä tulen sitten seuraavalla”, nainen totesi Jayalle ystävällisesti hymyillen. Tyttö nöykkäsi vaikka, hän ei yhtään tiennyt minne hän oli oikein joutumassa. Hän asteli hissiin vanhan naisen seuraksi ja nyökkäsi tälle tervehdykseksi.



Hissi oli pienen hetken päästä jo alhaalla ja ovet avautuivat. Vaistomaisesti sydän alkoi takoa Jayan rinnassa ja pakokauhu alkoi vallata mieltä. Vanha nainen katseli häntä ja tyttö vilkaisi hissin nappeja. ”Olet ilmeisesti uusi täällä?”, vanhus kysyi häneltä äkkiä ja Jaya katsahti tähän nyökäten varovasti. ”Sinulla ei ole mitään hätää täällä lapsikulta. Tämä paikka on teitä varten”, vanhus totesi hymyillen ja viittasi Jayaa astumaan pois hissistä. Keitä heitä varten, tyttö mietti samalla kun asteli käytävää pitkin huoneeseen.



Tytön silmät laajenivat ihmetyksestä kun hän tajusi, että paikka oli jonkin asteen baari tai ainakin lähellä sitä. Siellä oli lava, jossa tällä hetkellä esiintyi joku nainen soittaen kosketimia. Jaya oli tyrmistynyt ihastuksesta. Paikka oli ihanan tumma ja mystinen. Hän asteli varovasti sitten baaritiskille ja istui siihen katsellen ympärilleen lumoutuneena.



” Ja mitäs neidille laitetaan?”, baarimestari kysyi tullessaan Jayan kohdalle. Tyttö säpsähti hiukan. ”Ei kiitti mitään. Mä olen alaikäinen”, tyttö änkytti alkuun ja katseli sitten ympärilleen, kääntyen pian baarimestarin puoleen takaisin. ”Mikä tää paikka oikein on?”, Jaya kysyi innoissaan. Kaikki näyttivät niin iloisilta ja huolettomilta täällä. Baarimestari katseli Jayaa hetken ja hymähti ”Mä olen pahoillani, mä en voi kertoa sitä sulle. Sä olet uusi vielä”, mies totesi ja lähti palvelemaan muita asiakkaita jättäen Jayan rauhaan.



Tyttö ei edes peitellyt pientä pettynyttä hymyä kasvoillaan. Hän oli löytänyt jonkun paikan, jonkun joka toimi salassa joltain. Jaya paloi halusta tietää lisää paikasta. Se vanhus oli käytäytynyt niinkuin olisi tuntenut hänet. Jotain outoa tässä oli.



Jossain vaiheessa Jaya meni katselemaan lähemmin esiintyvää naista. Hän yritti kurkkia miehen takaa lavalle, joka yllättäen kääntyi sitten. ”Anteeksi”, Jayan suusta pääsi vaistomaisesti, sillä hän luuli astuneensa miehen kannoille tai jotain. ”Sä olet varmaan Dwynin tyttöjä... Se vanhin... Jaya eikö totta?”, mies totesi hymyillen tyttölle. Jaya valahti kalpeaksi ja tuijotti miestä hämillään. ”Kuinka sä tiesit?”, tyttö kysyi sitten ihmeissään ja hän ei voinut olla huomaamatta kuinka komealta toinen näytti. Jotenkin niin yliluonnolliselta ja kiehtovalta. Aina kun Jaya katsoi miehen silmiin hän tunsi itsensä jotenkin väsyneeksi.



Äkkiä mies nosti katseensa kattoon ja yritti olla katsomatta tyttöön. ”Sanotaanko näin, että kaikki tuntee sun äidin MTT:ssä”, mies kertoi hymyillen. Jayasta tuntui kuin hän olisi herännyt horroksesta. ”Se sama paikka, josta äidille tulee kirjeitä kokojan. Mikä ihme se on?”, tyttö innostui. Täältä hän selvästi saisi tietoa, jos vain haluaisi. ”Muukalaiset tervetuloa tänne -ryhmä. He suojelevat kaikenlaisia erilaisia olentoja, joita ajautuu eri kaupunkeihin. Oikein mukavaa väkeä, auttavat sopeutumaan yhteiskuntaan” mies totesi hymyillen edelleen ja katseli kattoa. ”Mutta nyt Jaya sun täytyy mennä, äitisi on huolissaan susta. Sä olet tärkeä teidän suvulle”, mies totesi. ”Kuinka sä oikein tiedät siitä?”, Jaya hämmästyi sitten, ”Sun täytyy kertoa mulle enemmän, mun täytyy tietää.” Mies pudisteli päättään hymyillen huvittuneesti. ”Kaikki aikanaan Jaya”, mies totesi ja hävisi äkkiä ihmispaljouteen. Tyttö oli ensin hämillään, mutta hän päätti totella toista ja lähteä viimeinkin kotiin.



Syrena ei ollut saanut kunnolla unta, sillä kello oli jo lähemmäs viisi aamulla, eikä Jaya vieläkään ollut tullut kotiin. Muulle perheelle nainen oli valehdellut, että oli antanut tytön mennä Samin ja Candyn luokse yöksi. Syrena oli kerennyt jo mielessään käydä kaikki mahdolliset kauhujutut mitä tytölle olisi voinut käydä. Ei naisen aamupalankaan teosta oikein tahtonut tulla mitään kun hän mietti samalla Jayaa.



Hetken päästä ulko-ovi avattiin varovasti ja Jaya asteli sisään. ”Luojalle kiitos! Sinä olet elossa”, Syrena hengähti nähdessään tyttärensä astelevan sisään. ”Missä sinä tyttörukka olet oikein ollut?”, Syrena ryntäsi kysymään toiselta samalla yrittäen halata tyttöä. Jaya vetäytyi erilleen äidistään. ”Mä en halua puhua sun kaa nyt”, Jaya ilmoitti ja meni nukkumaan pariksi tunniksi ennen koulun alkua.



Aamulla kaikki kolme istuivat koulubussissa tavalliseen tapaansa. ”Dal, miksi Jaya näyttää niin oudolta?”, Demyx kysyi siskoltaan, joka istui hänen vieressään. Dalia vilkaisi olkansa yli Jayaa, joka todellakin näytti olevan toisissa maailmoissa. Tyttö ei muistanut, että olisi ikinä nähnyt siskoaan niin mietteliäänä. ”Hän on varmaan väsynyt”, Dal lohdutti pikkuveljeään ja sipaisi tämän ruskeita hiuksia hymyillen.



Syrena kitki ja hoiti raskain mielin puutarhaansa. Jaya oli edellisenä päivänä tehnyt varsin selväksi sen, ettei aikonut jatkaa sukua, vaikka Syrena oli niin pyytänyt. Nyt hänen täytyisi siis valita jatkaja sitten Kirasta ja Kallasta. Toisaalta, hän voisi yrittää puhua tytölle vielä kerran, samalla kun kertoisi muulle perheelle mitä he olisivat. Jaya oli saanut hänet tajuamaan, etteivät he koskaan olisi turvassa. Eivät ennenkuin pääsisivät kotiin mereen.



Sinä päivänä Jaya oli mennyt rantaan miettimään koulun jälkeen. Hän ajatteli kaikkea sitä mitä hänen äitinsä oli hänelle kertonut. Lopulta tyttö nousi seisomaan ja katsoi vielä taakseen merelle, joka oli uskomattoman kaunis auringon alkaessa laskea horisontin taakse. Jaya tiesi, että tämän päätöksen jälkeen hänellä ei olisi enää mitään mahdollisuutta palata entiseen. Hän olisi valinnut elämänsä polun. Se, olisiko se oikea, sen näyttäisi vain aika.

Edellinen   Seuraava