~002~

Syrena alkoi pikku hiljalleen tottua ihmiselämäänsä. Vaikka alku tuntuikin olevan täynnä takkuamista ja ilkeitä ihmisiä. Oli hän onneksi löytänyt sentään yhden ihmisen, Minnan, joka oli hänen kanssaan tekemisissä. Minna olikin hyvin pian kertonut, että kuului pienen ryhmään nimeltä MTT. Minna myös rohkaisi Syrenaa kertomaan tarinaansa hänelle, mutta Syrena selitti, että hänellä oli vain outo ihosairaus siinä kaikki.



Eräänä iltana Syrena liikuskeli pienessä pihassaan. Hänellä oli jotenkin rauhaton olo ja hänen sielunsa veti häntä aina veden lähelle. Siinä kävellessään nainen huomasi tien toisella puolella olevan miehen, joka oli kalastamassa. Hän oli nähnyt saman miehen jo useina iltoina tuolla lammella.”HEI!”, Syrena huudahti vihaisena ja lähti juoksemaan tien yli.



”Etkö tajua, että tuommoinen on eläinrääkkäystä, satut niitä”, Syrena aloitti heti päästyään miehen luokse vihaisena. Nainen ei voinut sietää kalastamista. Ei mikään ihme, sillä hän itsekin oli aikoinaan saanut varoa koukkuja ja verkkoja. Mies vilkaisi naiseen olkansa yli ja alkoi nauraa.



”Ei hätää nuori neiti.”, mies sanoi käännyttyään ja ojensi kätensä sitten, laitettuaan onkensa syrjään. ”Olen Beaun, tutkija tuolta Sunset Valleyn tutkimuskeskuksesta”, mies esittäytyi. ”Tutkin alueen vesistöjen kalakantoja ja kartoitan niitä samalla. Joka ikinen koukuuni päätynyt kala pääsee takaisin veteen neiti hyvä”, Beaun selitti sitten. Ja Syrena punastui hiukan.



”Anteeksi, voinko korvata tämän jotenkin?”, nainen kysyi sitten nolona ja katseli miestä, joka katsoi häneen silmät kiiluen. Syrenan sisällä käväisi pelko, tuossa katseessa oli jotain mikä näytti siltä, että mies ei ollut kertonut koko totuutta. ”Ehkä joskus myöhemmin neiti, nyt minun täytyy mennä”, Beaun totesi lähtien sitten pois. Syrena katseli auton perävaloja, jotka lipuivat pois hiljakseen alueelta. Nopeasti nainen lähti sisälle.



Nainen hämmenteli muroja kupissaan ja mietti miehen sanoja. Tuossa ihmisessä oli ollut jotain kammottavaa. Syrena kumminkin torui äkkiä itseään. Hän ei saisi alistua tuohon epäluuloisuuteen mitä niin monissa ihmisissä näytti täällä olevan.



Syrena katsahti ruokaansa. Hän laittoi sitten lusikallisen pehmenneitä muroja suuhunsa ja pureskeli niitä hiukan happamana. ”Totunkohan minä koskaan ihmisten ruokiin”, Syrena totesi ääneen itselleen ja pyyhki lusikalla kieltään. Toisaalta, ei hän ilmallakaan eläisi ja lihaa hän ei söisi. Rohkeasti nainen laittoi toisen lusikallisen suuhunsa. Ehkä tähän tottuisi.



Kaiken vapaa-aikansa Syrena vietti ulkona kaupungilla tutustuen kaupunkiin. Hänestä oli niin ihmeellistä kuinka paljon värejä ja tuoksuja mahtuikaan maailmaan. Hän näki kauneuta asioisssa, joita tavallinen ihminen ei nähnyt. Nainen nautti täysin rinnoin elämästään nyt. Tietysti välillä hän kaipasi kotiinsa meren alle.



Syrena oli kuullut töissä, että erilaisia siemeniä saattoi kasvattaa. Niinpä hän aina keräilikin eri kasvien siemeniä innolla. Hän halusi tietää niin paljon asioista. Pikku hiljaa myös Sunset valleyn muut ihmiset olivat alkaneet tottua naiseen. Hänen oudon ihon värinsä ”salaisuuskin” oli paljastanut. Se oli kuuleama harvainen tauti, nimeltään sinisoluloosi.



Mutta tästäkään huolimatta, ihmiset eivät vieläkään olleet mielellään tekemisissä Syrenan kanssa. Valitettavasti ihmisten perusluonne tuntui olevan pelätä kaikkea uutta ja erilaista. Puistossa yksin shakkia pelaavalla, ei ollut kovin monia syitä aina kieltäytyä Syrenan peliseurasta, vaikka se ei aina miellyttänytkään.



Syrena ei kiinnittänyt mitään huomiota nuoreen mieheen, joka tarkkaili häntä hänen pelatessaan shakkia nuoren naisen kanssa. Vasta viiden nopean ja hävityn erän jälkeen naisen vastapeluri sanoi, että Syrenalla oli ihailija. Nainen nosti katseensa ja huomasi tuon sinisissä olevan miehen. Mies hymyili hänelle kun Syrenan katse osui miehen silmiin. ”Ala mennä juttelemaan”, Sarah, joka oli pelannut naisen kanssa shakkia kehoitti. Näin hänkin pääsisi eroon Syrenasta.



Syrena käveli päättäväisesti miestä päin ja pysähtyi sitten vähän matkan päähän. ”Hei, minä näin kun sinä tuijotit mua. Olen Syrena”, hän esittäytyi ja yllätyksekseen sai kauhean naurunremakan vastaukseksi. Syrenan kasvoilla kävi äimistynyt ilme. ”Anteeksi, tarkoitan jooh. Olen Leighton, hauska tutustua.”, mies esittäytyi.



Kaksikko alkoi jutella siinä, ensin säästä ja pikku hiljaa henkilökohtaisemmista asioista kuten töistä ja parisuhteesta. Syrena huomasi ensimmäistä kertaa vapautuvansa kunnolla ihmisen seurassa. He eivät huomanneet kuinka taivas alkoi värjääntyä tulenpunaiseksi ja tehdä tietä tulevalle yölle. He vain juttelivat ja nauroivat yhdessä.



Vasta kun Syrena monen tunnin päästä värähti kylmästä molemmat tajusivat kuinka myöhä oli. ”Mun pitää mennä.” Leighton totesi ja katseli Syrenaa. Nainen yritti peittää pettymyksensä, mutta Leightonin naurahdus paljasti, että mies huomasi sen. ”Mulla oli niin kivaa sun kanssa, että voisin joku päivä viedä sinut jonnekin.”, mies totesi ja katseli ujona kenkiinsä. ”Sopii!”, Syrena kiljahti innostuneena ja raapusti numeronsa miehelle.



Nyt nainen jaksoi jälleen kiinnostua ihmiselämästä, hän oli Minnan lisäksi saamassa toisen ystävän. Oikeastaan ehkä, jopa varteen otettavan miehen rinnalleen. Syrena vietti aikaansa istuttamalla siemeiä joita oli löytänyt. Hän odotteli innostuneena Leightonin soittoa.



Siinä sivussa hän kävi myös töissä. Tosin Syrena kovin ihmetteli, kun hänen vakituinen kuskinsa muuttui eräänä päivänä. Mies vaikutti hiukan kammottavalta, sillä koko matkan hän uteli Syrenan kotikaupungista ja muista henkilökohtaisista asioista. Nainen kumminkin vastaili ympäripyöreästi.



Iltaisin töiden jälkeen Syrena odotteli edelleen puhelua ja lueskeli hankkimaansa keittokirjaa uudella sängyllään, jonka hän oli Minnan avustuksella löytänyt paikalliselta kirpputorilla. Minna edelleen oli yrittänyt saada naista kertomaan totuuden itsestään, mutta Syrena oli vakuutellut, ettei mitän kerrottavaa ollut.



Kun miehestä ei alkanut kuulua nainen tuli epätoivoiseksi ja alkoi kysellä ihmisiltä Leightonista. Kukaan ei tuntunut tietävän miehestä mitään. Syrena kysyi jopa postimieheltä joka tunsi kaikki kaupungin asukkaat. Niukka sanaisesti mies myönsi, tietävänsä Leightonin, mutta kun Syrena yritti kysellä enemmän. Mies sanoi, että olisi parempi antaa asian olla. Että Leighton oli aikamoinen naistenmies. Syrenan olisi parempi unohtaa toinen.

Päivät kuluivat hitaasti, oli mennyt melkein kaksi viikkoa Syrenan ja Leightonin tapaamisesta kun viimein Syrenan kännykkä soi. Syrena vastasi ja hän ei ollut uskoa korviaan kun toisessa päässä oli Leighton. Mies pahoitteli, ettei voinut soittaa aiemmin, hän vetosi työkiireisiin. Syrena kumminkin kuuli miehen äänestä, ettei kaikki ollut nyt kohdallaan. Naisen yllätykseksi mies pyysi häntä tulemaan rantaan ennen töitä. Syrena vilkaisi kelloaan ja lupasi tulla mahdollisimman pian.



Syrena saapui rantaan puolen tunnin päästä. Hän huomasikin jo kaukaa Leightonin, mutta samalla hän huomasi, ettei kaikki ollut kohdallaan. Mies vaikutti paljon kalpeamalta kuin viimeksi. Lisäksi Leighton tuntui aivan hehkuvan auringon valossa ja olipa hän jopa näkevinään savua. Nainen moitti itseään, jälleen kerran työkavereiden kummitusjutut vainosivat häntä näköjään.



”Hei.” Syrena totesi ja hätkähti kun mies kääntyi häneen päin. Miehen silmät... Ne olivat muuttuneet. ”Syrena...”, Leighton sanoi ja nielaisi. Hetken hiljaisuus roikkui heidän välillään. ”Mitä on tapahtunut?”, nainen kuiskasi ja yritti koskettaa miehen kättä. Leighton meni taaksepäin. ”Syrena olen pahoillani, me ei voida enää tavata”, mies sanoi hiljaa. Syrena ei ollut uskoa korviaan.



Leighton lähti juoksemaan pois paikalta. Syrena kääntyi miehen perään. ”LEIGHTON!”, hän huusi sydäntä raastavasti ja tuijotti toisen perään. Hän ei nyt lainkaan ymmärtänyt. Mitä ihmettä oli tapahtunut?Heillähän oli mennyt niin hyvin. Syrena tunti kyynelten pyrkivän silmiinsä.



Syrena oli juuri lähdössä töihin kun hänen silmiinsä osui jotain. Se ihmismies, jonka takia hän oli jättänyt kotinsa istui lukemassa kirjaa kauempana. Kumminkin Syrena oli nähnyt, että mies oli vilkuillut kaksikkoa äsken. Hetkeksi kaksikon katse kohtasi. Syrena tajusi, että hän ei tuntenut enää mitään, ainakaan tuota miestä kohtaan.



Samana iltana Syrena kuuli päästessään töistä, että hän saisi ylennyksen. Nainen astui viileään iltaan ja yritti hakea itsestään sitä riemun tunnetta, jonka tuollaisen asian pitäisi tuoda. Hän ei tuntenut mitään iloa, vain surua. Syrena ei kerta kaikkiaan voinut vieläkään tajuta Leightonin sanoja.



Monena iltana Syrena istui masentuneena kotonaan. Häntä ei huvittanut lähteä yhtään minnekkään. Minnakin yritti houkutella naista MTT- kokouksiin. Syrenaa ei olisi nyt voinut vähempääkään kiinnostaa minkään Muukailaiset Tervetuloa Tänne- ryhmän tapaamiset. Hän suri edelleen sitä, että Leighton oli hävinnyt selittämättä.



Pikkuhiljaa nainen yritti ottaa jälleen arjesta kiinni ja tehdä muutakin kuin vain surra ja käydä töissä. Hän hoiteli puutarhaansa, jossa osa kasveista alkaisi jo pian tuottaa hedelmääkin. Syrena vaan ei oikein osannut riemuita siitäkään, että hän oli saanut jotain noin hienoa aikaiseksi, sillä Leighton kummitteli edelleen hänen päässään. Mitä ihmettä miehelle oli oikein tapahtunut ja miksi he eivät voineet tavata?

Eräänä iltana Syrenan ovikello soi juuri kun hän oli ajatellut mennä nukkumaan. Huokaisten nainen meni ja avasi oven. Ensin pihalla ei näkynyt ketään joten Syrena asteli pihalle. Äkkiä hän tunsi käden olkapäällään ja kuuli kuiskauksen: ”Syrena.” Hän ei voinut unohtaa tuota ääntä.



Nainen kääntyi ympäri ja näki miehen. ”Leighton”, hän kuiskasi varovasti. Mies nyökkäsi varovasti. Syrena hymyili ja alkoi äkkiä itkeä. Hänen sydämeltään putosi niin raskas kivi, ettei hän voinut uskoa miten helpottavalta se saattoikaan tuntua. Syrena yritti sanoa jotain mutta nainen itki ja nikotteli niin paljon, ettei siitä saanut mitään selvää.



Leighton veti naisen syliinsä ja halasi tätä pitkään ja tiukasti. ”Syrena ei mitään hätää mä olen tässä”, hän sanoi hiljaa ja Syrena nyökytteli. He olivat sylikkäin, kunnes lopulta nainen alkoi rauhottua. ”Mitä ihmettä se Leighton oli... Mitä oikein tapahtui?”, nainen sai lopulta sanottua kyyneleidensä lävitse. ”Mennään sisälle niin kerron sulle kaiken. Tämä koskee nimittäin myös sinua Syrena.”, mies lupasi.



Sisällä Leighton jaaritteli ensin pitkän pätkän siitä miten ikävä hänellä oli ollut Syrenan seuraa. Kun lopulta Syrena kivahti, että hän halusi jo tietää, mies alkoi kertomaan. Leighton kertoi, että Sunset Valley tiedekeskuksen sisällä toimi tutkijaryhmä nimeltään Talasimsca. Ryhmä tutki kaikkea yliluonnolista ja teki myös ihmiskokeita. Lisäksi, he jahtasivat eri puolilla maailmaa kaikkia ketkä eivät olleet normaaleja ihmisiä. Mies kertoi kuinka hänelle oli tehty koe, jossa testattiin rokotetta, jolla voitaisiin tappaa vampyyreja. Onneksi rokote olikin osottautunut sellaiseksi, jolla vampyyri solut muutettiinkin takaisin eläviksi. Leighton oli nyt karannut ja tullut suorinta tietä Syrenan luokse. Sillä ryhmä oli saanut vihiä Syrenan alkuperästä.



Syrena oli aivan hädissään kuultuaan tämän. ”Mutta miten he... tarkoitan mähän olen vain sairas, en mä ole mikään muukalainen”, nainen aloitti hätääntyneenä. Hän yritti selvittää päättään ja katsoi sitten surullisena Leightonia. ”Oletko sä nyt kunnossa?”, Syrena tajusi kysyä ja mies nyökkäsi kevysti.



”Mitä ihmettä minä teen”, Syrena päivitteli surullisena ja äkkiä Leighton otti häntä käsistä kiinni. Syrena tunsi kuinka veri kohahti ja sydän alkoi takoa. ”Syr, mä jään asumaan sun kanssa tänne. Yhdessä me pärjätään. Yhdessä me voidaan selvittää tämä”, Leighton lupasi ja Syrena hymyili pienesti. ”Sopii”, nainen kuiskasi.



”Mutta sitä ennen”, mies sanoi ja päästi kätensä irti naisen käsistä ja hieroi leukaansa, ”Sitä ennen Syrena, sun täytyy luottaa muhun ja kertoa totuus.” Syrena tuijotti miehen tummiin silmiin nielaisten kuuluvasti. ”Ilman totuutta, mä en voi auttaa kumpaakaan meistä. Mä en hylkkää sinua Syrena. Voit luottaa minuun”, Leighton sanoi hiljaa. Syrena tuijotti mieheen, voisiko hän todella luottaa toiseen? Tekisikö hän itsestään tarkemman kohteen, jos hän kertoisi mikä hän todella oli?

Edellinen   Seuraava