lauantai 20. lokakuuta 2012

~051~



Pitkän ja puuduttavan ajomatkan jälkeen Dwynit saapuivat viimein Moonlight Fallsiin. He ajelivat ensi alkuun ympäri kaupunkia etsien Sabaksen ostamaa taloa. Kun se lopulta löytyi, kolmikko nousi autosta ulos ja katseli ympärilleen. Vaikka Sekel ja Linneus harvoin olivat samaa mieltä asioista niin nyt jos koskaan heidän mielipiteensä oli sama. Asunto oli varmasti aikoinaan ollut hyvinkin hieno, mutta niin kuin aina, oli  ajanhammas käynyt siihen. Puu osissa näkyi hometta samoin kun metalliin oli iskenyt paha ruoste. Kieltämättä pojille oli pieni järkytys tippua Starlight Shoren hienosto piireistä tänne, keskelle ei mitään.


Viimein Sabas kääntyi poikia päin ja hymyili näille. ”Tässä se nyt on. Teille molemmille on omet huoneet. Voitte viedä henkilökohtaiset tavarat sinne, mutta  muuten talossa on lähes kaikki entiset kalusteet”, Sabas selitti ja huomasi Linneuksen haikean katseen takaisin suuntaan, josta he olivat tulleet. ”Faija, hei... Et kai sä oikeasti kuvittele, että tää pitäisi meidät erossa huumeista ja kaikesta pahasta?”, Sekel totesi jopa hiukan ylimielisesti ja sai isänsä katsomaan tähän huolestuneena. ”En.. Mutta täältä Talasimsca ei osaa meitä etsiä”, Sabas totesi hiljaa ja kääntyi menemään sisälle. Linneus päätti myös kiertää talon sisältä käsin.


Lin oli kiertänyt kaksikerroksisen talon nopeasti ja tuli takaisin olohuone tilaan istahtaen kiikkutuoliin. ”Minä en pidä tästä paikasta”, poika totesi ja sai näin ollen isänsä kurkkaamaan lehden ylitse. ”Mitä tarkoitat?”, Sabas kysyi ja jatkoi paikallissanomien tutkailua. ”Jotenkin tää paikka vaan kammottaa... Aivan kuin täällä olisi oma tiivis yhteisönsä, johon me ei kuuluta”, Lin sanoi ja nousi äkkiä tuolista. ”Mä menen kaupungille”, poika totesi, hän nimittäin halusi tutkia uuden koulun.


Ulos päästyään poika kuuli jälleen veljensä puhuvan Volokselle. Lähinnä hänen korviinsa osuivat sanat, ”noita” ja ”sama työpaikka” ”Sekel!”, Linneus huusi kävellessään rappusia alas ja sai veljensä katsomaan häntä hämmästyneenä. ”Mä lähden koululle. Tuletko mukaan?”, Lin kysyi ja sai vastaukseksi vain pään pudistelun. Jos Sekel ei olisi Linneuksen veli, hän ei olisi tämän kanssa missään tekemissä. Poika oli nimittäin alkanut huomata veljessään kiinnostusta ihan vääriin asioihin.


Taksi matkan jälkeen Linneus saapui koululle, joka oli yhdistetty samaan rakennukseen stadionin kanssa. Koulu näytti todellakin vanhalta, mutta silti kiehtovalta. Ainut mikä poikaa harmitti oli tieto siitä, että seuraavana päivänä hän astuisi ovista sisään ilman ensimmäistäkään ystävää ja mikä pahinta ilman Masalia.


Linneus istahti kiikuihin ja katseli koulua. Jotenkin koulu sai hänet muistelemaan vieläkin enemmän poikaystäväänsä, jonka hän oli joutunut jättämään. Hän myös tiesi sen, että hänen täytyisi mahdollisimman nopeasti saada kerrottua isällensä, ettei hän ollut yhtään kiinnostunut tytöistä. Toisaalta Linneus ei ollut varma haluaisiko hän Sekeliäkään suvunjatkajaksi.


Lin havahtui ajatuksistaan kun hän huomasi nuoren naisen tulevan häntä kohti. Starlight Shoressa hän oli kyllä oppinut tunnistamaan toimittajat isän keski-iän kriisin aikaan. ”En kommentoi”, Linneus sanoi kun nainen lähestyi hntä ja sai tämän naurahtamaan. ”Niin minä ajattelinkin, nuori Dwyn”, nainen totesi ja sai Linneuksen kananlihalle. Naisessa oli jotain todella outoa.


Poika nousi ylös ja tuijotti naista, joka hymyili hänelle ystävällisesti, mutta Lin aisti, ettei kaikki ollut kunnossa. ”Oletko sä Sekel vai Linneus?”, nainen sanoi ystävällisesti. ”Lin”, poika totesi varovasti, joka sai naisen nauramaan uudestaan. ”Halusin vain toivottaa teidät tervetulleeksi. Olemme kaikki hirveän innoissamme kun muutitte tänne”, nainen totesi ja poika nyökkäsi pienesti. ”Onhan tämä vähän kuollut mesta”, hän totesi ja nainen pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakseen. ”Ollut aina... Mutta ainut paikka, josta Talasimsca ei ole löytänyt meitä”, nainen sanoi kevyesti. ”Meitä?”, Linneus tarttui tähän pieneen sanaan ja sai naisen katsomaan itseään kylmemmin. ”Valitettavasti kaikki eivät tule olemaan kilttejä... Lin... Pidä silmällä veljeäsi, se on kaikkien meidän etu”,  nainen sanoi ja poistui äkkiä ripein askelin paikalta. Linneusta alkoi todellakin karmia tämä koko paikka.


Kotiin päästyään Linneus etsi kirjahyllystä paikaillisten simien kirjoittamia kirjoja. Hän halusi eri toteen tietää kaupungin urbaani legendoista. Pian hän alkoi huomata viitteitä, niin noitiin kuin keijuihinkin. Lisäksi ilmeisesti kaupungissa asui myös eräs vanhimpia vampyyrisukuja. Lisäksi kaupungissa huhuttiin olevan erittäin vanha ja viisas ihmissusisuku.


Sekel istahti hänen viereensä ja sai pojan hätkähtämään. ”Böö”, Sekel totesi vinoillen ja sai veljensä katsomaan häntä jäätävästi. ”Eikö sinua karmi tämä paikka ollenkaan?”, Linneus kysyi kääntäessään sivua. ”Uskot sä todella noihin satuihin?” Sekel kysyi pilkkaavasti takaisin ja Linneus kohautti hartioitansa. ”Huomenna se varmaan nähdään”, poika sanoi hiljaa. ”Ja pian isä valitsee perillisen. Usko pois, Lin tämä on parasta mitä meille voisi tapahtua...”, Sekel sanoi ja katseli jonnekin kauas.


Päästyään omaan huoneeseensa Linneus katsahti vaistomaisesti seinällä olevia valokuvia. Ne olivat ainoa muisto hänelle entisestä poikaystävästään. Poika huokasi syvään ja ravisteli kevyesti päätänsä. Hän olisi niin kovasti halunnut takaisin pojan luokse. Linneus kumminkin tiesi, että hänen isänsä tuskin päästäisi häntä lähtemään ennen kuin koulut olisi käyty.


Mutta vaikka kolmikko luulikin, että heidän elämänsä alkaisi nyt asettua uudenlaisiin uomiin, tässä rauhallisessa ja syrjäisessä kylässä. Olivat perheen vanhemmat jäsenet toista mieltä. Nimittäin useina yöinä. Leighton ja muut jäsenet tulivat tuonpuoleisesta hiippailemaan ja vahtimaan pihalle. He olivat jo aistineet sen, että kaupungissa ei ollut kaikki hyvin.


Ja se olikin totta. Sillä välin kun Dwynit nukkuivat rauhallisia uniaan, kävi heidän talollaan välillä eräs hyvin erikoisen värinen paparazzi nainen. Nainen myös teki joitain outoja juttuja heidän ovensa takana sekä manaili kaikenlaista. Olivatkohan he sittenkään täysin turvassa?


Viikojen kuluessa he alkoivat kumminkin asettua aloilleen kaupungissa. Sabas oli innostunut kovastikin paikallisista sienistä ja vietti paljon aikaansa keräten erilaisia sieniä itselleen talteen. Hän oli myös onnistunut saamaan töissä yllennyksen, sillä tuli erittäin hyvin toimeen työtovereidensa kanssa.


Sabas oli myös innostunut jälleen harjoittelemaan kitaransoittoa. Suvussa kiertänyt kitara näkikin pian myös päivänvaloa kun mies suuntasi kaupungin keskuspuistoon harjoittelemaan. Mutta harjoitellessaan Sabas kiinnitti huomiota siihen, että osa simeistä mulkoili häntä vihaisesti. Miehellä ei ollut aavistusta miksi näin oli?


Myös Sekel näytti alkavan voida paremmin tässä ilmastossa. Hän nimittäin oli onnistunut heti ensimmäisenä koulupäivänä hankkimaan runsaasti kavereita. Usein poika menikin koulun jälkeen MacDuffeille. Hän oli nimittäin ystävystynyt Joen ja...


tämän siskon Faith kanssa. Sekel taisi myös olla hiukan ihastunut Faithiin, sillä poika vietti usei aikaansa tytön kanssa. Lisäksi tyttö kertoi vähitellen Sekelille tarkempia tietoja Moonlight Fallsista mutta vannotti, ettei poika saisi kertoa niitä edes perheellensä.


Linneus taas ei oikein viihtynyt kenenkään kanssa. Hän oli jopa vapaaehtoisesti mennyt taidekerhoon koulun jälkeen ja vietti iltapäivisin mielummin aikaansa läksyjen parissa. Sekel yritti monesti saada häntä mukaan kaikkialle, mutta Lin kieltäytyi. Hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi tässä kaupungissa. Jostain kumman syystä hän tunsi outoa kaipuuta paikkaan, jonka oli nähnyt vain unissaan.


Eräänä iltana Sekel oli päättänyt yhtyä veljensä seuraan tekemään läksyjä. ”Oletko sä huomannut, että isä on alkanut olemaan poissa enemmän?”, Sekel kysyi äkkiä ja Linneus katsahti veljeänsä. Nyt todellakin kun toinen otti asia puheeksi, hän tajusi sen itsekin. Sabas jäi usein töiden jälkeen vielä ulos. ”Jos hän miettii sitä perijä asiaa?”, Lin totesi olkiaan kohauttaen ja jatkoi laskutoimituksia. ”Faith sanoi, että yksi Kurjenkaulan siskoksista oli puhunut ihanasta uudesta miehestä heidän työpaikallaan”, Sekel totesi ja katsoi veljeään. Lin nosti katseensa ärtyneenä. ”Isä rakasti Kerryä. Hän ei ikinä ottaisi toista ja sinä tiedät sen”, poika totesi vihaisena, mutta kumminkin Linneus tiesi, että hänenkin isänsä olisi kuminkin osaksi ihminen.


Valitettava tosiasia oli, että Sabas todellakin vietti aikaansa Belinda Kurjenkaulan kanssa. Mies oli huomannut viihtyvänsä naisen seurassa ja he tapailivat toisiaan salaa. Sillä Sabas ei itsekkään ollut täysin varma siitä, haluaisiko hän ketään Kerryn jälkeen. Mutta nuori Belinda sai hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi jälleen.


Viimein Linneus löysi myös ensimmäisen oikean ystävänsä. Bailey Luosto oli ensimmäisisä päivistä lähtien yrittänyt päästä Linneuksen puheille. Lin oli hiukan vainoharhainen mutta pikku hiljaa hän oli ymmärtänyt sen, että Bailey oli oikeasti kiinnostunut hänestä eikä vain siitä, että hän oli se ”julkkis”. Niinpä Sabas alkoi viettämään aikaansa Baileyn kanssa myös heillä katsellen televisiota. Mutta Linneus oli myös löytänyt uuden ihastuksen, Julesin, josta aikoi viimen uskaltaa kertoa myös isällensä.


Eräänä päivänä juuri ennen kuin Sabas oli lähdössä töihin hän tuli Linneuksen luokse. ”Bailey vaikuttaa oikein mukavalta tytöltä”, Sabas sanoi hermostuneen oloisena. ”Hän on. Bailey ymmärtää minua puolesta sanasta”, Lin sanoi onnellisena. ”Isä, minulla olisi yksi asia, minä olen h...”, poika aloitti kun hänen isänsä keskeytti hänet. ”Baileystä tulee erittäin hyvä perijän vaimo. Linneus sinä olet sukumme perijä. Sinulla asiat ovat paljon paremmin kuin Sekelillä”, Sabas totesi ja jäi katsomaan poikaansa joka näytti järkyttyneeltä. ”Olit sanomassa jotain?”, hänen isänsä kysyi äkkiä ja Linneus pudisteli päätänsä ”Se ei ollut mitään tärkeää”, poika kuiskasi ääni ohuena.


Kun Sabas oli poistunut keittiöstä, Linneus kirosi mielessään. Hän ei halunnut saada lapsia, hän ei halunnut ottaa Baileytä vaimokseen... Hän ei edes halunnut olla perijä, sillä hän tiesi nyt... Että koko loppuelämä olisi yhtä suurta valhetta.


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

~050~



Vuodet tuntuivat menneen nopeasti, sillä aivan puskista Sabakselle itselleen tulivat hänen syntymäpäivänsä. Elämä poikien kanssa oli ollut yhtä kamppailua päivästä toiseen ihan perus asioiden kanssa, joten Sabas oli siinä sivussa unohtanut, että hänestä tulisi pian keski-ikäinen.


Mutta heti kun hän oli vanhentunut, hän tajusi myös sen asia, että tästä ei enää tultaisi nuoremmaksi. Sabas oli aikoinaan lukenut Syrenankin painineen tämän saman ongelman kanssa, jota ihmiset kutsuivat keski-iän kriisiksi, mutta Sabas tiesi, että menisi vielä hetki ennen kuin molemmat pojat olisivat niin isoja, että hän voisi jälleen keskittyä vain itseensä.


Pian oli myös pikkuisen Sekel pojan aika astua taaperoiden maailmasta lasten leikkeihin. Sabas oli todella ylpeä, tajutessaan, että hän oli todellakin saanut ja pystynyt antamaan Sekelille enemmän huomiota kuin aikoinaan Linneukselle.


Pojasta kasvoikin oikea pikku hurmuri vaaleine silmineen ja tummassa tukassaan, mutta valitettavasti avioero ja muut vaikeudet olivat jättäneet poikaan jäljet, sillä hänen uusin luonteen piirteensä oli pahansuopa.


Kuuluisuutensa myötä Sabas oli alkanut menestyä töissään paremmin ja eräänä iltana hän tulikin kotiin iloisena. ”Pojat”, hän huuteli alhaalla mutta vain Sekel tuli hänen luoksensa. ”Missä , Lin, on?”, Sabas kysyi ja Sekel osoitti takapihalle. ”Hän on Masalinin kanssa pallottelemassa”, poika totesi nyrpeänä. Sekel ei voinut sietää Masalia, sillä poika oli kiva ainoastaan hänen isoveljellensä. ”Isä sai ylennyksen. Kuten viimeksi lupasin, nyt saatte päättää kumpikin ihan minkä tahansa lelun, jonka ostan teille omaksi”, Sabas kertoi ja hymyili pojalleen. ”Jes kiitti”, Sabas huudahti ja ryntäsi yläkertaan.


Sekel työnsi huoneensa oven astellen sisään. ”Yllätys!”, Volos huusi oven takaa hypätessään esiin. Poika katsahti jäisellä katseelleen mielikuvitusystäväänsä. ”Sulje ovi, Volos”, poika käski ja käveli huoneen keskelle mietteliäänä. ”Isäsi aikoo heittää minut tietysti pois, aivan kuten Lotuksen?”, Volos hätääntyi nähdessään Sekelin ilmeen.


”Ei, Volos”, Sekel sanoi ja kääntyi ympäri. ”Me voimme vihdoinkin pyytää isältä mitä vain.. Hän sai palkankorotuksen”, poika kertoi silmät kiiluen. ”Poreallas!”, Volos huusi ja sai osakseen tympeän katseen. ”Volos.. Pyydämme kerhotalon, jossa voimme alkaa suunnittelemaan tulevaisuutta, Kuvittele... Me kaksi ja koko maailma jaloissamme. Se olisi vielä suurempi ja pahempi kuin Talasimsca”, Sekel totesi nauraen mielikuvitusystävälleen.


Toisina öinä Sabaksen sängyssä kävi vieraita, joista hän ei itse ollut tietoinen. Sunilin haamu oli tullut levottomaksi sen tähden, että oli nähnyt kasvavan pahuuden toisessa pojan pojassaan. Hän halusikin usein hakea turvaa elossa olevasta pojastaan. Sunil tiesi, ettei hän voinut paljastaa tulevaa Sabakselle ilman, että joku suvusta saisi kärsiä.



Mitä vanhemmaksi Linneus tuli, sitä selvemmin hän alkoi huomaamaan, ettei ollut kuten muut ikätoverinsa. Häntä ei tosin haitannut, ettei hänellä ollut kuin yksi hyvä ystävä ja sekin oli tuttu lapsenvahti Masalin. Pojat viettivät hyvin paljon aikaa keskenänsä vapaallakin.


Kun Linneuksen syntymäpäivät lähestyivät hän tajusi, että heidän kahden välit muuttuivat päivä päivältä läheisemmiksi. Kuten ihmiset, myös mereneidot säikähtävät outoja tuntemuksia itsesään. Mutta Linneus ei koskaan muistanut, että olisi tuntenut oloaan niin turvalliseksi kuin Masalinin kanssa.


Sekel taas viihtyi omissa oloissaan Voloksen seurassa heidän yhteisessä tukikohdassaan. Sekel suunnitteli  mielikuvitusystävänsä kanssa kostoa ihmiskunnalle siitä, että heidät oli hylätty. Pojan mieli alkoi todellakin luisua väärille teille, oikeiden ystävien puuttuessa. Sekel ei ollut silloin saanut äidin rakkautta kun hän olisi sitä tarvinnut ja nyt poika alkoi oireilla. Hänestä alkoi tulla itsevarmempi siinä luulossaan, että hän olisi voittamaton.


Pikku hiljaa myös julkisuuden nurja puoli alkoi tulla esiin. Roskalehdet alkoivat repiä auki jo unohdettuja haavoja. Aina niin vanhempien oudosta kuolemasta, Angelin katoamiseen, Kerryyn ja siihen, että nainen karkasi jättäen lapsensa ja miehensä. Sabas ei olisi ikinä uskonut muten pahojen kysymysten eteen hän oli joutunut. Mitä enemmän kipeitä muistoja revittiin auki, sitä varmemmaksi mies tuli, että oli tehnyt aikoinaan virheen suostuessaan rahan tarpeessaan muutamiin kuviin.


Eräänä iltana olikin Linneuksen aika kasvaa teiniksi. Hän oli kyllä pukeutunut kuningas asuunsa, mutta hänen omalla perheellään oli muita kiireitä, että he olisivat edes onnitelleet poikaa.


Kun Sabas viimein näki poikansa hän ei voinut uskoa, että se oli hänen esikoisensa. Sabas ja Linneus ottivat yhteen pojan muuttujneesta tyylistä. Pojan uudeksi luoteenpiirteeksi tuli bilehile. Linneus tosin yritti väittää isällensä, että tälläinen hän oli, mutta hänellä oli vieläkin synkempi salaisuus. Hän ei ollut varma pystyisikö hän ikinä näyttämään oikeasti suvullensa kuka oli, Linneus Dwyn...


Linneus kävi nimittäin todellista kamppailua sisällänsä. Hän oli huomannut ihastuneensa Masaliin. Ja pian hänen syntymäpäiviensä jälkeen kävi ilmi, että tunne oli molemmin puolinen. Poika tiesi, että hänen suvussaan, ei koskaan oltu kuultu siitä, että merenneito rakastuisi samaansukupuoleen.


Mutta Linneus myönsi itselleen, ettei hän ollut enää niin paljon merenneito kuin hänen isänsä tai ukkinsa. Hän oli vielä enemmän ihminen. Pojan elämästä tuli taistelua oman identtiteettinsä kanssa. Hän olisi halunnut kertoa isällensä, mutta hän ei tiennyt miten. Lisäksi poika aikoi näyttää ihastuksensa Masaliniin... Hän aikoi pyytää poikaa kouluntanssijaisiin deitikseen.


Sekel oli onneksi toistaiseksi liian nuori ymmärtämään veljensä huolia mutta kieltämättä hänenkään elämänsä ei mennyt kovin hyvin. Isällä ei ollut aikaa, veljellä ei ollut aikaa, lastenhoitaja kävi vain iso veljen takia. Sekelin ainoa sosiaalinen kontakti tuntui olevan Volos, jota ei edes ollut olemassa.



Mutta toisinaan vaikka Sekel uskotteli olevansa iso ja vahva, jos sängyn alla oli olemattomia mörköjä poika kipitti kiltisti isoveljensä sohvalle yöksi. Vaikka pojalla olikin tapan ärsyttää perheen jäseniäänkin, hän silti ihannoin iso veljensä, joka oli rohkeasti oma itsensä, tai niin hän luuli.


Lopulta Sabaksen mitta tuli täyteen. Hän oli vastaillut liiaksi toimittajien kysymyksiin ja joka päivä jutut menivät vain hurjemmiksi. Sabas tajusi, että ei menisi kauan kuin Talasimsca olisi heidän kannoillaan. ”En kommentoi!”, Sabas karjaisi puhelimeen ja sulki sen. Saman tien hän soitti pomollensa ja ilmoitti, että hän halusi anoa siirtoa.


Muutamaa päivää myöhemmin sopiva työpaikka oli löytynyt ja Sabas alkoikin kaupata heidän taloansa ja etsiä uutta kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei halunnut, että pojatkaan alkaisivat liian aikaisin puhua muutosta. Hän aikoi kadota poikien kanssa kuten Kerry oli tehnyt vuosia aikaisemmin, hiljaa yön pimeydessä.


Saman iltana, Sabaksen ollessa töissä, Linneus oli kutsunut Masalinin heille. Pojat pitelivät toisiaan käsistään kiinni ja vaihtoivat pitkiä katseita. Nyt jos koskaan olisi oikea aika kysyä. Koulun tanssijaisiin oli enää kaksi päivää. ”Masalin... Uskaltaisiko sinä tulla pariksini kouluntanssijaisiin?”, Lin totesi ujosti katsellen itseään hiukan vanhempaa poikaa.


Poika oli pitkään hiljaa ja Linneus ehti jo säikähtää kunnes Masalin yllättäen veti hänet syliinsä. ”Kyllä, sitä paitsi minä olen pitänyt tätä jo seurusteluna pidemmän aikaa”, poika totesi ja Lin tunsi helpottuneen olon isisällään painautuen tiukemmin kiinni poikaystäväänsä. ”Ihanaa... et usko kuinka onnellinen olen”, Lin kuiskasi varovasti.


Kun Masalin oli lähtenyt vain pikkuisen ennen kuin Sabas tulisi kotiin, Linneus ei meinannut saada läksyjä tehdyksi. Poika mietti ankarasti miten hän kertoisi isällensä tämän asian. Aikoinaan hän oli syyttänyt isäänsä siitä, ettei tämä uskaltanut olla mitä oli ja nyt hän itse toisti isänsä virhettä.


Yllättäen hänen isänsä tuli istumaan pojan tehdessä läksyjä. ”Lin, minulla on tärkeää asiaa”, mies sanoi ja poika nosti katseensa isäänsä. ”Ei, mä en värjää hiuksiani”, Linneus tiuskasi ja Sabas pudisteli päätänsä. ”Tämä koskee Masalinia ja sinua”, Sabas sanoi vakavana.


Kylmä aalto hyökkäsi säikähtäneen Linneuksen lävitse. Mutta vielä enemmän poika järkyttyi isänsä seuraavista sanoista. ”Haluaisin ottaa sinulle muutamia kuvia muistoksi parhaasta ystävästäsi. Me nimittäin muutamme pian. Olen saanut uuden työn ja olen tehnyt jo talo kauppoja. Seuraavana iltana tanssijaisista”, Sabas kertoi ja Linneus ei ollut uskoa korviansa, juuri kun hän oli luullut, että voisi olla onnellinen.


Pari päivää myöhemmin Linneus oli surun murtaman läksyjensä kimpussa.Tanssijaiset alkaisivat kuudelta ja hän kerkeäisi juuri tehdä läksyt, ennen kuin Masalin hakisi hänet. ”Sulla on joku muija”, Sekel totesi hänen vierestään ivallisesti ja Linneus mulkaisi veljeänsä. ”Olisi sinunkin aika katsella ympärillesi... Tiedät, että isä meinaa päättää perijäin pian sinun syntämäpäiviesi jälkeen , jotka ovat TÄNÄÄN”, Lin painotti ja ohitti sulavasti sen, ettei kyseessä ollut todellakaan tyttö, jonka hän joutuisi jättämään taaksensa.


Lopulta Masalin saapui hakemaan pojan ja Linneus sujahtikin smokissaan auton sisälle nopeasti. Pojista oli mahtavaa viimeinkin mennä yhdessä jonnekin julkisesti. Tähän mennessä he olivat vältelleet sitä, että kukaan luokkatoveri näkisi heitä.


Koululla oli paljon porukkaa ja kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota kaksikkoon. Linneus oli luullut, että seurustelu pojan kanssa olisi vaikeampaa. Ja varsinkin hänelle, joka muutenkin herätti luokkatovereiden huomion. Viimeisten hitaiden aikana, poika pääsi myös eroon ensi suudelmastaan. Hän tajusi, että huomenna hän joutuisi jättämään elämänsä ensirakkauden. Linneus olisi halunnut jäädä ikuisiksi ajoiksi niihin tanssijaisiin.


Kaikkien hämmästykseksi Sabaksen keski-iän kriisi kävi niin pahaksi, että mies palautti entisen räikäen punaisen hiusvärinsä eloon ja leikkasi hiuksiaan samoin kun isä parta vaihtui viiksiin. Mies myös oli alkanut hankkimaan enemmän lihaksia itselleen. Hän tajusi, että pian hän voisi todellakin jäädä yksin kun pojat alkaisivat etsiä itselleen puolisoja kunhan hän vain ensin saisi päätettyä perijän.


Samaan aikaan kun, Sabas oli leikkaamassa tukkaansa ja Linneus tanssijaisissa, oli Sekelin aika kasvaa kapinalliseksi teiniksi.


Korostaakseen pahuutansa poika ajoi hiuksen radikaalisti samalla kun värjäsi niiden päät lempivärillään. Lisäksi vaatetus otti viitauksia sotilasmaisista vaatteista. Sekel oli kumminkin sinä mielessään tullut sukuunsa, että hänen neljäs piirteensä oli viherpeukalo.

Seuraavana iltana:


Linneus seisoi surkeana Masalin kanssa takapihalla. Sabas oli saanut haluamansa kuvat ja oli nyt pakkaamassa muuttokuorman viimeisiä tavaroita Sekelin kanssa. ”Mä olen niin pahoillani, Masalin”, Linneus totesi nyyhkien voimatta katsoa poikaystäväänsä. ”Lin, hei...” Masalin totesi surkeana.


Yllättäen Masalin vetäisi Linneuksen pitkään suudellaan kieputtaen poikaa sylissään. Vaikka suudelma olikin jo nyt täynnä katkeruutta elämää kohtaan ja palavaa kaipuuta, se oli ihanin ja muistettavin suudelma heille kahdelle.


”Minä en unohda sinua koskaan”, Linneus sanoi kyyneltensä seasta pidellen pojan käsiä käsissään. ”Enkä minä sinua”, Masalin vastasi vilkaisten heidän käsiinsä. ”Ehkä kohtalo vielä joskus... Antaa meidän kohdata toisemme”, Masalin kuiskasi toiveekkaansa ja Linneus tunsi sydämensä murtuvan. ”Ehkä... Mutta ilman sinua... minulla ei ole koskaan rohkeutta olla omaitseni”, Linneus sanoi ja sulki silmänsä. Töötti herätti kaksikon unenomaisesta tilasta ja Linneus lähti vetäytymään pois. ”Hyvästi, oma mereneitoni... Ikuisesti sinun”, Masalin tuntui kuiskaavan yöhön ja Linneuksen oli pakko paeta, siitä alkaisi hänen taistelunsa... Pakeneminen sitä vastaan mitä hän oikeasti oli...